Kaleva raportoi jokin aika sitten eri tieteenalojen suomenkielisiä termejä keräävästä Tieteentietopankki.fi-verkkosivustosta. Hanketta perusteltiin totuttuun tapaan huolella siitä, että jotkin tieteenalat ovat luopuneet tutkimusten julkaisemisesta suomeksi – ”huippututkimuksia kun julkaistaan suomeksi enää harvoin”.
Kannatan lämpimästi ajantasaisen tieteellisen terminologian vakiinnuttamista ja käyttöä suomenkielisenä. Esimerkiksi lääketieteessä on tästä vahvat perinteet. Silti alan alkuperäistutkimuksia julkaistaan harvoin suomeksi. Itse asiassa lääketieteen kielellä on erilaisia käyttötilanteita, jotka kaikki vaativat erilaisen kielensä.
Tapasin opiskeluaikoinani vuosikymmeniä sitten egyptiläisen nuoren naisen, joka hänkin luki lääketiedettä oman maansa arvostetussa yliopistossa. Hän kertoi, että opiskelu tapahtui englanniksi, vaikka potilaat puhuivat etupäässä arabiaa. Kysyessäni asiaa erikseen hän totesi, että ei olisi osannut kertoa useimmista diagnooseista tai niihin liittyvistä anatomian tai fysiologian käsitteistä potilaille ymmärrettävästi – vaikka hänenkin äidinkielensä oli arabia.
Meillä Suomessa tällainen tilanne ei olisi siihen aikaan tullut kysymykseen – toisin kuin sata vuotta aikaisemmin. Vuonna 1881 perustettu suomalainen lääkäriseura Duodecim otti aikanaan päätehtäväkseen suomenkielisen lääketieteen kehittämisen ja edistyi siinä ripeästi.
Sanaston määrittely ja käyttöönotto eivät jääneet seuran alkuvuosiin, vaan toiminta jatkuu edelleen. Viime vuosikymmenten tuomia ovat esimerkiksi termit solunsalpaaja ja lumelääke. Useimmilla lääketieteen käsitteillä on nykyisin täsmällinen suomenkielinen vastine, joka toimii myös yleiskielessä. Lääkäri ja potilas pystyvät aidosti välittämään toisilleen tietoa sairauksista ja niiden hoidosta.
Sujuva viestintä suomenkielisten potilaan ja lääkärin välillä ei siis ole ainakaan sanojen vieraskielisyydestä kiinni. Ymmärrettävyyteen ei kuitenkaan riitä se, että ilmaus on suomea. Vai mitä kuuluu aivotursollesi tai sisävempeleellesi? Nämä aivojen osien nimitykset sanonevat useimmille yhtä vähän kuin latinankieliset hippocampus ja lemniscus medialis.
Pelkkä sana ei riitä, jos puuttuu tietoa niistä anatomisista rakenteista tai fysiologisista toiminnoista, joita nämä sanat tarkoittavat. Siksi lääketieteen ammattilaisten keskinäinen viestintä, vaikkapa sairauskertomusmerkintä, ei välttämättä aukea potilaalle tai hänen omaiselleen, vaikka kaikki käytetyt sanat olisivat suomea. Ammattilaisten erikoiskieli on pakosta omanlaistaan, koska tavoitteina ovat yksiselitteisyys ja tarkkuus – ja näiden vaatimusten taustalla ovat myös juridiset syyt.
Kun taas terveyteen ja sairauteen liittyviä asioita halutaan esittää yleistajuisesti, pitää käyttää sellaista sanastoa ja sellaista tyylilajia, jotka puhuttelevat muita kuin lääketieteellisen koulutuksen saaneita. Sama haaste on edessä silloin, kun halutaan kertoa lääketieteen uusista tutkimustuloksista kansantajuisesti.
Aktiivisen kehityksen vaiheessa olevalle tutkimusalalle on tyypillistä, että siinä otetaan käyttöön uusia käsitteitä. Muutama vuosikymmen sitten biologisen tutkimuksen vallannut molekyylibiologia on tästä hyvä esimerkki: sen käsitteistö suorastaan räjähti muutamassa vuodessa ja varsin nopeasti alalle luotiin myös käyttökelpoinen suomalainen termistö, ”yhdistelmä-DNA-tekniikasta” alkaen.
Kun suomenkielistä sanastoa kehitetään, on tärkeää, että sen sitten ottavat yhtenäisenä käyttöön kaikki, ovat he sitten toimittajia, tietokirjailijoita tai omaa tutkimustaan yleistajuistavia tutkijoita. Lääketieteen puolella lääkäriseura Duodecim huolehtii tästä muun muassa siten, että kaikkien sen aikakauslehteen lähetettyjen kirjoitusten suomen kielen tarkastaa kotimaisten kielten keskuksen edustaja.
Varsinaista huippututkimusta ei lääketieteessä liene koskaan julkaistu suomeksi. Artikkelit, joissa esitetään selkeästi määritelty tieteellinen kysymys, käytetyt menetelmät, saadut tulokset ja näistä tehdyt johtopäätökset, ovat oman alan tutkijayhteisölle suunnattuja tieteellisen keskustelun puheenvuoroja. Lääketieteessä tämä yhteisö on maailmanlaajuinen.
Tieteellisten alkuperäisjulkaisujen kohderyhmä ei siis ole suuri yleisö, vaan oman tieteenalan toiset tutkijat. Tutkijoiden välisessä viestinnässä käytetään erityistä, täsmällistä kieltä, jonka ymmärtäminen edellyttää kunkin termin sisällön syvällistä tuntemista. Ilmaisutapa on taloudellinen, jopa kuivakka, ja yhteinen taustakoulutus mahdollistaa sen, että monia sinänsä tärkeitä asioita vaikkapa kemiallisen kokeen suorituksesta voidaan jättää sanomatta.
Lääketieteen tutkijayhteisö on aina ollut kansainvälinen ja käyttänyt kieltä, jota mahdollisimman moni alan tutkija ymmärtää. Kielenä oli ennen sotia pääosin saksa ja niiden jälkeen englanti. Riittävä tieteellisen englannin käyttötaito on nykyisin olennainen osa lääketieteen tutkijan ammattitaitoa. Myös kliinistä työtä tekevän lääkärin on syytä ymmärtää englanninkielisiä julkaisuja.
Suomalaisen lääkärin ja lääketieteen tutkijan on hallittava useita kielenkäytön tapoja ja ainakin kahta kieltä. Näiden kielenkäyttötilanteiden vaatimukset ovat erilaisia, ja niitä pitää erillisinä käsitellä.
Kirjoittaja on NordLab-liikelaitoksen johtava lääkäri ja sen Oulun aluelaboratorion johtaja. Hän toimii Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajana.