Kadulla kulkiessasi saatat havaita hänet, vaikka hän on huomaamaton. Hän askeltaa kuin metronomi, suoraan, määrätietoisesti, kiertää vastaantulijat samalla puuduttavalla rytmillä.
Kasvoilla ei ole ilmettä, hän katsoo suoraan eteensä, ei kääntele päätään, mutta jos pääsisit katsomaan ihan läheltä, näkisit silmäterien joskus siirtyilevän puolelta toiselle, sivuvilkaisuihin, kuin alta kulmien.
Hän roikottaa muovikassia, kassissa maitopurkki, leipää, HK:n sinistä. Hän on pukeutunut värittömästi, käytännöllisesti, hiukan vanhanaikaisesti. Hän ei puhu kenenkään kanssa. Jos taas pääsisit läheltä katsomaan, näkisit ehkä huulien liikkuvan lähes koko ajan.
Hän ei katso sinua, vaikka olisit tavannut hänet kotirapussa joka päivä. Hän ei sano sinulle mitään oma-aloitteisesti. Mutta jos erehdyt tervehtimään häntä, hän saattaa pysähtyä, tervehtiä, ruveta kertomaan mihin on menossa ja mistä tulossa. Hän ei katso sinua silmiin puhuessaan, pälyilee levottomasti sivuilleen. Jos vastaat hänelle, hän ilahtuu ja kertomus jatkuu. Jos liikutat levottomasti jalkojasi kiirehtiäksesi jonnekin, hänen puheensa nopeutuu, muuttuu epäselväksi, hänellä on kiire sanoa kaikki kun häntä kerrankin joku kuuntelee, hän takertuu sinuun, jopa fyysisesti, seuraa sinua ja tunnet olosi kiusaantuneeksi, et tiedä miten selviäisit tilanteesta. Alat itsekin pälyillä, ettei vain kukaan tuttu näe sinua ja häntä yhdessä. Hänen omaisensa on viranomainen, ei poliisi kuitenkaan. Hänen oikeat omaisensa asuvat ehkä naapurikorttelissa, mutta on ihan sama, asuvatko he siinä vai Vladivostokissa: yhtä harvoin he käyvät häntä tervehtimässä tai kutsuvat kotiinsa. Omaisillekin hänen tapaamisensa on kiusallista.
Hänen kotinsa on ryhmäkoti tai asuntola, 15:n kaltaisensa kanssa yhteinen. Tai tukiasunto, tavallinen yksiö, jossa hoitaja käy tapaamassa häntä kerran kahdessa viikossa ja kotihoidon työntekijä tuo mikrossa lämmitettäviä aterioita kolmesti viikossa. Hän voi vielä asua kotonaan iäkkään äitinsä kanssa, jos koti sattuu olemaan maalla, jossa tarvitaan lumenpukkaajaa. Kuka on hän? Hän on suomalaisen yhteiskunnan syrjäytetyin ihminen. Pitkäaikaisesti psyykkisesti sairas. Mielenterveyskuntoutuja. Hän syö kahta tai kolmea psyykelääkettä päivittäin, hän harrastaa television katselua ja tupakointia. Jos oikein hyvin on järjestetty, hän pääsee neljäksi päiväksi viikossa työkeskukseen tukityöhön, jossa hän oikeasti tapaa muita ihmisiä ja saa istahtaa syömään tai kahvitauolle kuten kuka tahansa oikea ihminen.
Vuonna 2010 Suomessa sai erityiskorvattavia lääkkeitä psykoosiin 94?000 yli 25-vuotiasta. Pohjois-Pohjanmaalla 7?800. Toki alle 25-vuotiaitakin on, myös lapsia, mutta he eivät vielä ole kroonistuneet yhteiskunnan zombeiksi. Jokin osa noista tuhansista ei ehkä enää käytä lääkkeitä.
Psykooseista tiedämme, että ne ovat mielen sairauksia, sellaisia, joissa raja toden ja epätodellisuuden välillä hämärtyy. Tulee harhoja. Tiedämme jokin verran siitä kemiasta, joka sairastuneen aivoissa toimii poikkeavasti. Emme tarpeeksi, jotta voisimme korjata virheen. Kun todellisuus hajoaa, sairastunut toimii eri tavalla kuin niin kutsutut terveet. Toiminta saattaa olla "järjetöntä", arvaamatonta, se voi olla toimimattomuutta, se voi olla väkivaltaista. Sairastunut ei pysty ilman tiivistä ohjausta tekemään työtä tai opiskelemaan pitkäjänteisesti tai järjestelmällisesti. Siivo sosiaalinen käyttäytyminen ei aina välttämättä onnistu, koska koettu ympäristö ei olekaan samanlainen kuin meidän terveiden näkemä maailma. Emme ymmärrä. Psykoosilääkkeet saavat harhat vaimenemaan, ehkä poistumaankin. Kuva ympäristöstä ja omasta itsestä tulee lähemmäksi tavallista. Mutta lääkkeet myös lamaavat psyyken normaaleja mielenliikkeitä. Lääkitys on tasapainoilua: harhat, mielen ja käyttäytymisen poikkeavat myllerrykset pitäisi saada vähemmäksi, mutta mielen normaalitoimintoja ei saa lamata liikaa.
Sairaus ja lääkkeet tekevät hänet erilaiseksi. Mutta pitääkö sen merkitä sitä, että kroonisesti sairastavat, siis mielenterveyskuntoutujat olisivat meille muille pelkkää ilmaa? Tiedetään, että psykoterapialla ei oikein voida vaikuttaa psykoosiin, skitsofreniaan. Sen sijaan ohjaamalla tavallisen elämän toimintoihin sairastunut pystyy elämään likimain samanlaista elämää kuin muutkin kansalaiset.
Tässä on meidän tavallisten ihmisten osuus. Kunnan viranomaisia -- hoitajia, kotihoidon työntekijöitä, työtoiminnan ohjaajia, toimintaterapeutteja -- ei yksikertaisesti riitä juuri muuhun kuin perushuolehtimiseen. He eivät ole naapureita, kanssaihmisiä, ystäviä, omaisia. Mielenterveyskuntoutujan tulisi olla nimenomaan kuntoutuja, mutta kuntoutumista ei ole yksinäinen TV:n tuijotus. Kuntoutujan on sairautensa vuoksi tavallista vaikeampaa luoda tavallisia ihmissuhteita. Siispä kanssaihmisen tulee auttaa ja myötäelää, ei katsella ohi, ei vierastaa, ei pitää huonompana. Autamme pyörätuolilla kulkevaa, autamme hengästyvää sydänsairasta, miksi emme auttaisi myös mielenterveyspotilasta, jonka tarvitsema apu on hiukan erilaista? Se on ihmissuhde- ja ystäväapua, kuunteluapua, tavallista ihmisten välistä kohtaamista arkielämässä.
En kirjoita tässä mitään siitä, miten nuo kymmenettuhannet voisivat työllään rakentaa tätä yhteiskuntaa, jos asenteemme olisi toinen, jos työpaikka voisi hyväksyä erilaisen, vajaakuntoisen. Kirjoitan vain inhimillisyydestä.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.