Heinäkuun alussa seisoin Viron laulujuhlien yleisön seassa ja lauloin. Tuhannet esiintyjät ja kymmenet tuhannet katsojat intoutuivat laulamaan toistamiseen muun muassa rock-henkisen hitin Isänmaan kauneutta vaalien (Isamaa ilu hoieldes) vuodelta 1988. Räjäyttävää voimaa, suurta tunnetta ja kaunista laulua.
Minun sukupolvelleni laulujuhlat tuovat aina mieleen laulavan vallankumouksen, jonka alkamisesta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Historian tuulet olivat pitkästä aikaa Baltian maille suotuisat, kun Viro, Latvia ja Liettua lauloivat itsensä vapaiksi neuvostomiehityksestä.
Laulujuhlien perinne oli elänyt läpi neuvostokauden, vaikka silloin ohjelmisto oli tiukasti sensuroitua.
Tänä vuonna olivat vuorossa nuorten laulu- ja tanssijuhlat, joissa nähtiin vahva uuden sukupolven esiinmarssi. Tämänkertaisten juhlien esiintyjät eivät muista neuvostoaikaa eivätkä laulavaa vallankumousta. Nyt ei olla protestoimassa tai kumoamassa vanhoja rakenteita.
1990-luvulta lähtien Virossa onkin kyselty ja epäilty, mihin laulujuhlia enää tarvitaan. Yhä ne kuitenkin vetävät mukaansa huomattavan osan kansakunnasta. Yhdessä laulamisen positiivinen voima ja kauneus riisuvat kyynikot aseista kerta toisensa jälkeen.
Eikä tämä perinne suinkaan merkitse takertumista vanhaan. Kun kansallispuvut on ripustettu kaappiin odottamaan seuraavaa juhlaa, virolaiset palaavat mieliaiheidensa kuten e-palvelujen kehittämisen ja digitaalisen Euroopan luomisen pariin.
Uusi sukupovi haluaa jättää omat jälkensä. Laulujuhlien mieleenpainuvimpia esityksiä olikin uutuussävel Me runoilija Anna Haavan vuosikymmenten takaiseen sanoitukseen: ”Me emme halua olla vaikeneva sivu aikojen kirjassa, unohtuva sivu aikojen kirjassa.”
Vaikka ajat ovat nyt toiset, laulujuhlat kantavat eteenpäin väkivallattoman protestin mahdollisuutta. Ne muistuttavat, että rauhanomainen massaliike voi johtaa muutokseen ja pystyä jopa kaatamaan alistavia valtarakenteita.
Eurooppa-neuvoston presidentti Donald Tusk kuvasi koskettavasti tämän kokemuksen merkitystä puhuessaan Tallinnassa kesäkuun lopulla Viron EU-neuvoston puheenjohtajuuskauden alkamisen kynnyksellä.
Puolalaisena hän oli aikanaan seurannut laulavaa vallankumousta liikuttuneena. Se edusti toisiaan kädestä pitävien ihmisten voimaa parhaimmillaan.
Massojen rauhanomainen tahdonilmaisu on haastava laji. Kansalaisten oikeutta väkivallattomaan protestiin on varjeltava, sillä se auttaa pitämään demokratian elinvoimaisena. Sitä on varjeltava muun muassa väkivaltaisilta riehujilta ja provokaattoreilta, joita nähtiin isolla joukolla Hampurin G20-kokouksen yhteydessä.
Demokratioissa protestit eivät yleensä tähtää vallankumoukseen, sillä vallanvaihtoa tai muita muutoksia voi edistää olemassa olevien rakenteiden puitteissa.
Autoritaarisilla johtajilla sen sijaan on syynsä pelätä kansan protesteja. Kiinassa tai Venäjällä Hampurin kaltaiset mielenosoitukset olisi tukahdutettu kovin ottein – tekemättä eroa rauhanomaisten mielenosoittajien ja väkivaltaisten huligaanien välillä. Yhteiskunnassa, jossa rauhanomaiset vaikutuskanavat on tukahdutettu, vallankumous voi näyttää ainoalta mahdollisuudelta muutokseen.
Historiasta tiedämme, että vallankumoukset ovat harvoin väkivallattomia. Kommunistinen diktatuuri romahti aikanaan koko itäisessä Euroopassa massaprotestien saattelemana harvinaisen rauhanomaisesti.
2000-luvulla EU:n naapurimaissa Valko-Venäjästä Tunisiaan on nähty monesti massaprotesteja autoritaarisia tai puoliautoritaarisia johtajia vastaan. Vain harvoin – kuten Georgian ruusuvallankumouksen tapauksessa vuonna 2003 – ne ovat säästyneet valtaapitävien voimatoimilta. Pahimmillaan ne ovat johtaneet sotiin.
Yhteistä näille protesteille on ihmisten pyrkimys parempaan elämään ja oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan.
Venäjällä muistellaan tänä vuonna sadan vuoden takaista bolshevikkivallankumousta, joka kaikkine seurauksineen kuuluu historian tuhoisimpiin vallankumouksiin. Sen perintö jakaa kansaa ja hämmentää valtaapitäviä.
Presidentti Putin on ruokkinut Neuvostoliiton suuruuden ja Stalinin johtajuuden ihailua, uhriluvuista piittaamatta. Vallankumous on kuitenkin sinällään Venäjän nykyjärjestelmälle uhkaava näkymä.
Sen mahdollisuudesta muistuttavat muiden entisen Neuvostoliiton maiden, etenkin Ukrainan ja Georgian, värivallankumoukset, jotka johtivat vallanvaihtoon. Ja tietysti Baltian maiden laulavat vallankumoukset, jotka Putinille olivat osa ”vuosisadan suurinta geopoliittista katastrofia”, kuten hän on luonnehtinut Neuvostoliiton hajoamista.
Kansan valta kytee tänäkin päivänä monessa kovin ottein johdetussa maassa. Valitettavasti laulava vallankumous ei sovi vientituotteeksi.
Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.