On tullut tavaksi ihastella, miten Norja se vaan pärjäilee loistavasti vaikka on pysynyt erossa Euroopan unionista. Laajapohjainen, hallituksesta riippumaton akateemisin menetelmin työskennellyt komitea on julkaissut Oslossa 900-sivuisen raportin siitä, mikä on ihan oikeasti tämän menestyjän suhde Euroopan unioniin. Siinä riittää niin paljon ihmettelemistä, että raportin tekijätkin hämmästyivät.
Norja kuuluu Euroopan talousalueeseen kuten Islanti ja Liechstenstein. Käytännössä se tarkoittaa toimintaa unionissa ilman jäsenyyttä. Eta-mailla ei ole edustusta unionin päätöksenteossa, mutta käytännössä ne noudattavat sen päätöksiä.
Norja on omaksunut käyttöön noin 3/4 unionin säädösten massasta. Stortinget on hyväksynyt 6 500 unionisäädöstä Norjan oikeusjärjestykseen. Vain parikymmentä niistä on herättänyt edes keskustelua. Muut päätökset ovat olleet yksimielisiä.
Unionilainsäädännön pohjalta Norjan oikeuslaitoksessa ratkaistujen juttujen määrä on kaksinkertaistunut vuosikymmenessä.
Lisäksi Norja on integroitunut unioniin yli 70 sopimuksella, Schengenistä, Dublinin pakolaissopimuksesta, Europolista ja rikosoikeudellisesta Eurojustista alkaen lukemattomiin pikkuasioita ja -menettelyjä koskeviin järjestelyihin. Noin puolet näistä sopimuksista on syntynyt viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.
Eta-sopimuksen mukaiset osallistumiskustannukset unionin ohjelmiin on nykyisin yli 250 miljoonaa euroa vuodessa. Summa on viisinkertaistunut Norjan ei-jäsenyyden oloissa1990-luvun alkupuolen jälkeen.
Norja on sillä tavalla mielenkiintoinen unioniin kuulumaton maa, että kaikki sen trendit osoittavat yhä vahvistuvaa sitoutumista unioniin. Tämä ei kiinnosta sen vertaa, että siitä olisi Norjassa edes keskusteltu.
Sekä ei- että kyllä-leirit ovat tyytyväisiä. Unionin vihaajat nautiskelevat siitä, että jäseniä ei olla. Jäsenyyttä haluavat yrittävät olla elämöimättä sillä, että Norja kuitenkin elää täsmälleen kuin olisi unionissa. Ainoat asiat, joissa Norja on todella erossa unionista ovat päätöksenteko ja edustautuminen sen virkakoneistossa. Jäsenyyden vastustajia ja kannattajia yhdistää tyytyväisyyden hyrinä siitä, että muut päättävät Norjan asioista.
Suomalaisilla ei ole varaa ilkkua norjalaisten itsepetoksen heille tuottamaa tyydytystä. Suomi elää Nato-suhteessaan täsmälleen samaa lumekuviota kuin unionin ulkopuolella pysytellyt unionimaa Norja.
Suomen puolustusvoimien tekninen yhteensopivuus Naton kanssa on osittain jopa pidemmällä kuin joidenkin jäsenmaiden. Suomen asevelvollisuuteen perustuvat rauhanturva- ja kriisinhallintayksiköt ovat sopeutuneet näihin tehtäviin paremmin kuin ammattisotilaista rekrytoidut Nato-maiden joukot. Suomi ei ainakaan heti kättelyssä torjunut ajatusta osallistua Natoon kuuluvan Islannin ilmapuolustukseen. Aina kun Nato operoi olemme samalla tavalla rintamassa kuin jäsenet.
Naton vastustajat ovat onnellisia siitä, että ollaan sotilaallisesti liittoutumattomia. Naton kannattajat yrittävät tyytyä siihen, että käytännössä silti toimitaan kuin Nato-maat.
Suomi on Naton päätöksenteosta ulkona kuin lumiukko, kuten Norja unionista. Mutta ei-jäsenyydestään huolimatta Norja saa kaikki jäsenen edut. Suomen asetelma on sen sijaan sellainen, että siltä puuttuu Natossa kaikille jäsenille automaattisesti tuleva turvallisuustakuu, vaikka Suomi ponnistelee Naton päämäärien hyväksi kuten liittokunnan jäsenet.
Aidalla keikkuva Norja saa käytännössä saman aseman kuin unionin jäsenet aidan sisäpuolella. Suomi touhuaa täysillä Nato-jäsenten kanssa, mutta ei saa edes aidalla keikkujan asemaa vaan norkoilee ulkopuolella kuin läntisen demokratian jako-
jäännös.
Norjan unioniraportin tekijät päivittelevät, kuinka moni tietää niin paljosta niin vähän. Tämä demokratian perusongelma kertautuu Suomen Nato-asemoinnissa. Jokaisen silmien edessä päivittäin oleva todellisuus ei tunkeudu tajuntaan niin, että se aiheuttaisi älyllistä toimintaa.
Vanhaan aikaan ajateltiin, että politiikan pitää olla todellisuuspohjaista ja järkiperäistä. Nyt musta tuntuu-fiilistely on korvannut faktapohjaisuuden vaatimuksen. Vallalla on yltiödemokraattinen vaatimus siitä, että poliittisten päätösten pitää noudattaa mielipidekyselyissä ja sosiaalisessa mediassa räikeimmin toitotettuja hauskalta kuulostavia huitaisuja.
Mielipiteitä ei tarvitse perustella, riittää kun on jotakin mieltä. Jos se on ristiriidassa ympärillä vallitsevan todellisuuden kanssa, sen pahempi todellisuudelle.
Mielipidettä voi muuttaa koska vaan, eikä sitä tarvitse perustella. Hallitsevaan asemaan päässeen totuuden voi kumota toinen mielipide jos uuden päähänpälkähdyksen kannattajat pitävät isompaa melua kuin vanhalla kannalla olevat.
Demokratia alkaa pahan kerran nilkuttaa kun mielipiteen julistaminen on tullut helpommaksi kuin poliittisen kannanoton pohjustukseen tarvittavan tiedon hankkiminen ja järkiperäinen arviointi.
Vauraiden ja vakaiden Norjan ja Suomen höperehtimiselle unionin ja Naton kanssa voi vaikka naureskella säälivästi. Mutta Kreikassa todellisuudesta piittaamaton demokraattinen mielipideterrori on johtamassa yhteiskunnalliseen katastrofiin, jossa ihmisiä alkaa kuolla poliittisen koneiston toimintakyvyttömyyden takia. Kansan mielipide johtaa siihen, vaikka kansa ei taatusti sitä tarkoita.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.