1980-luvulla Suomi eli nousukautta. Kolmikymppinen mies oli käynyt peruskoulun, oli riuska ja terve. Töitä riitti. Tuli 90-luvun lama ja työttömyys. Talo oli osin maksamatta, elämä tarkoituksetonta ja ryyppy jäi päälle.
Perhe lähti, talo meni pankille, mutta olihan rannalla veneitä. Lukuisilta työllisyyskursseilta ei löytynyt uutta uraa. Ryyppy pehmensi aivot eikä jalkoihin ja käsiin enää lähtenyt sellaisia käskyjä, mitä raajat olisivat pystyneet noudattamaan.
Lääkäri kirjoitti eläkelausuntoja, jotka eivät menneet läpi. Kiukustunut lääkäri talutti kainalosauvoilla hoippuvan miehen Kelan konttorille – taluttaa piti, kun ei kainalosauvat enää riittäneet pitämään pystyssä.
Nelivitonen mies oli kasvattanut ja kouluttanut ison perheen ajamalla myymäläautoa, kunnes maaseudun väen vähentyessä myymäläauto pantiin eläkkeelle. Sisukas mies pisti pystyyn yrityksen, osallistui aktiivisti kylätoimintaan ja kunnallispolitiikkaan, paloi loppuun ja yritys meni.
Sisulla hän kuntoutui ja sai myyntiedustajan työn, jossa suuri osa tuloista oli sidottu myynnin onnistumiseen. Ajeli kolmensadan kilometrin päivämatkoja, sai vakituisen asiakaskunnan ja vakaat tulot. Kunnes iski reuma: nivelet turposivat, niitä särki, jäykkyyden takia oli pidettävä ajotaukoja, selkä kipeytyi istumisesta ja hyppimisestä ison auton ohjaamosta perätilaan ja takaisin.
Lähes kymmenen vuoden jälkeen ei jaksanut, lääkitykselläkään. Tuli masennus, eristäytyminen ihmisistä mihinkään kelpaamattomana ja psykiatri kirjoitti kuusikymppiselle eläkelausunnon masennuksen, reuman ja keuhkolaajentuman perusteella. Työeläkeyhtiö ei hyväksynyt. Viinaa ei ole vielä tarvittu, tupakkia kyllä.
Vajaan viidenkympin ikäinen pitkäaikaissairaita hoitava nainen, perushoitaja nosti raskasta vanhusta sängystä pyörätuoliin ja reväytti olkapäänsä. Työtapaturma. Vakuutusyhtiö maksoi muutaman kuukauden sairauslomapalkkaa, ei hyväksynyt lisätutkimuksia. Ja kun ultraäänitutkimus saatiin, siinä todettiin leikattava nivelrepeämä sekä vähän kulumismuutoksia.
Vakuutusyhtiö lopetti maksamisen, kun oli tuo kulumismuutos. Ei puhettakaan, että repeämää olisi ruvettu korjaamaan. Vaikka nainen olisi mitättömän kulumansa takia nostellut mummoja vielä parikymmentä vuotta, ellei työtapaturmaa olisi sattunut.
Nämä ovat muunneltuja tositapauksia, mutta samanlaisia tunnemme jokainen lähipiiristämme.
Jokainen ansiotuloa saava maksaa verojensa mukana muun muassa kansaneläke- ja työeläkemaksuja. Työnantajatkin maksavat. Myös työtapaturmien ja ammattitautien varalta. Niitä maksetaan siksi, että työkyvyttömyyden sattuessa olisi jonkinlainen toimeentulo ja että sairautta tai tapaturmaa voitaisiin hoitaa ja kuntouttaa.
Hoitoon, kuntoutukseen tai eläkkeelle pääsemiseksi tarvitaan lääkärinlausunto. Sen laatii hoitava lääkäri. Tähän lausuntoon vedoten sairastunut hakee etuutta – siis hoitoa, kuntoutusta tai eläkettä – Kelalta tai vakuutusyhtiöltä. Kela tai vakuutusyhtiö lukee lausunnon ja tekee päätöksen. Myöntää hoidot, kuntoutuksen, sairauspäivärahan, eläkkeen. Tai toteaa, että hakija ei ole työkyvytön, ei tarvitse lisätutkimuksia, ei hoitoja.
Tänä aikana julkisuus on täynnä paatosta, että eläkeikää pitää nostaa tai eläkemaksut eivät riitä eläkkeisiin. Terveen ihmisen kohdalla asia onkin ehkä näin. Mutta ei sairaan eikä loukkaantuneen. Kela- ja vakuutusmaksuja on maksettu sitä varten, että Kela ja vakuutusyhtiöt hoitaisivat oman osansa myös silloin kun ne ovat maksun puolella.
Itse toimin sivutoimisena Kelan lääkärinä 35 vuotta aina vuoteen 2011 saakka. Tosin en arvioinut eläkelausuntoja.
Tiedän, että Kelan tai vakuutusyhtiön lääkäri lukee huolella hoitavan lääkärin tekemät lausunnot.
Luvattoman usein lausunnot ovat sellaisia, että niiden perusteella työkykyä on mahdoton arvioida. Ei ole kuvattu potilaan työtä, työolosuhteita, ei niitä puutteita, mitä sairaus tai vamma on aiheuttanut. Tällöin on mahdollisuus pyytää hoitavalta lääkäriltä lisäselvitystä.
Kelan tai vakuutusyhtiön huonoutta on se, että eipä näitä juuri pyydellä, vaan tehdään mieluummin kielteinen päätös. Kuitenkin hoitava lääkäri allekirjoittaa lausuntonsa ”kunnian ja omantunnon kautta”, siis sitoutuu siihen, että hän on kuvannut rehellisesti potilaan ongelmat ja
työkyvyn.
Eläke on kuitenkin niin suuri menoerä Kelalle tai vakuutusyhtiölle, että näiden kannattaisi palkata lääkäreitä tutkimaan potilas henkilökohtaisesti. Vielä parempi keino työkyvyn tai vamman selvittämiseksi olisi lähettää potilas puolueettomalle asiantuntijalääkärille, ellei uskalleta luottaa hoitavan lääkärin arvioon.
Valitettavasti vain näyttää siltä, että vakuutusyhtiöt tai Kela eivät luota näihinkään puolueettomiin asiantuntijoihin. Vaikka ne itse olisivat lähettäneet potilaan työkykyarvioon esimerkiksi sellaisia tekeviin erikoisyksiköihin tai vaikka työterveyslaitokselle, näiden lausunnoille ei paljon painoa panna. Ei ainakaan jos annettu suositus maksaisi yhtiölle jotakin.
Nopein keino alussa kuvaamieni typeryyksien välttämiseksi olisi terveen järjen käyttö. Tekeekö esimerkiksi perushoitajan olkapäässä todettu kulumismuutos hänet työkykyiseksi, vaikka hänellä onkin nivelkapseli revennyt?
Vakuutusyhtiöiden ja Kelan olisi myös hyvä muistaa, että niille tulevat lakisääteiset maksut myös velvoittavat ja että vakuutuskorvausta hakeva on pulassa oleva ihminen.
Kirjoittaja on lääkintöneuvos, joka toimii Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkärinä.