Kiinnostus tanssin käyttöön jumalanpalveluselämässä on lisääntynyt länsimaisessa teologiassa 1970-luvulta lähtien. Tanssille on haluttu palauttaa Jumalaa ylistävä ja ihmisen kokonaista hengellisyyttä kunnioittava maine ja merkitys, joka viimeistään reformaation aikana joutui lähes pannaan julistetuksi syntisenä liikehdintänä.
Tanssi ei kuulu ainoastaan kristilliseen uskonnonharjoittamiseen. Tanssilla on monissa uskonnoissa tärkeä merkitys ihmisen ja jumaluuden, jumalan tai jumalien kohtaamisen paikkana. Monille tuttu esimerkki hengellisestä, meditatiivisesta tanssista on sufilaismystikkojen pyörivä dervissitanssi, joka on kehittynyt 700-luvulla.
Kristillisen jumalanpalvelustanssin juuret ovat syvällä juutalais-kristillisessä perinteessä. Erottautuminen pakanallisista ja hillittöminä pidetyistä juhlamenoista johti tanssin kriminalisointiin seurakunnassa.
Kirkkoisä Johannes Krysostomos (350--407) paheksui tanssia juuri tästä syystä: "Siellä missä on tanssimista on myös paholainen. Jumala ei ole antanut meille jalkoja tanssimista vaan kävelyä varten, eikä meidän ole tarkoitus hyppiä kameleiden lailla, vaan voidaksemme yhtyä tanssiin enkelikuoron kanssa".
Tämä sama sopivan ja sopimattoman rajaamisen tarve koski varhaiskirkossa niin sisäistä opinmuodostusta kuin uskon ulkoisia merkkejä: ymmärrettävästi haluttiin erottautua niin ympäröivistä heresioista kuin kristinuskon ulkopuolisista, turmelevina pidetyistä käytännöistä kuten tanssista. Silti esimerkiksi liturgiaan jäi osia tanssillisista elementeistä. Näitä ovat muun muassa kulkueet ja liturgiset liikkeet ja eleet.
Renessanssin aikana tanssi nähtiin kirkonmiesten taholla maallisena kulttuurimuotona, osana teatterin ja baletin maailmaa. Myös pelko uuspakanuudesta väijyi taustalla. Tanssi siirtyi pois kirkoista, kuninkaallisiin hoveihin ja kansan katsottavaksi esiintymislavoille.
Saksalaista teologia ja tanssin ammattilaista, professori Bernhard Wosienia pidetään uranuurtajana kristillisen tanssin kehittäjänä. Hän muokkasi kansantansseja sisällöltään hengellisiksi ja käytettäviksi jumalanpalvelustarkoituksessa.
Kansantanssipohjainen liikehdintä levisi kirkkokansan tietoisuuteen Euroopassa 1970-luvulla sacred dance -nimellä. Ruotsissa vakiintui termi heliga dans ja Suomessa kirkkotanssi, pyhä tanssi tai liturginen tanssi.
Roomalaiskatolisen kirkon piispat Yhdysvalloissa julkaisivat vuonna 1978 muistion Enviroment and Art on Catholic Wordship, jossa tanssi, mimiikka ja draama mainittiin jumalanpalveluksen kehittämisen elementteinä.
Reformaation aikana muuten tanssikielteisyyden omaksuvassa Euroopassa katolinen Espanja oli maa, jossa tanssiminen jatkui osana jumalanpalvelusta. Tanssimessut ovat edelleen elinvoimaista perinnettä muun muassa Sevillassa. Myös Texasissa, San Antoniossa pidetty flamencomessu on maailmankuulu.
Juutalaisuudessa tanssi oli alkujaan keskeinen tapa tulkita hengellisyyttä sekä henkilökohtaisissa että koko kansaa koskettavissa tapahtumissa. Tanssilla on ollut merkittävä tehtävä juutalaisen kansan identiteetin vahvistajana. Suuri osa edelleen tunnetuista juutalaisista tansseista vakiinnutti muotonsa pakkosiirtolaisuuden aikana.
Vanha testamentti itsessään sisältää lukuisia esimerkkejä tanssista jumalan edessä kiitollisuuden, ilon, surun, ylistyksen tai sotamenestyksen kohdatessa. Tanssi nähdään luonnollisena kulttuurisena välineenä olla ihmisenä lähellä Jumalaa.
Tanssi luterilaisessa liturgiassa tänään herättää edelleen samanlaisia intohimoja kuin tuhansia vuosia sitten. Osa ihmisistä kokee vapauttavana mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen hengelliseen kokemukseen, osa ei voi mitenkään hyväksyä tanssia kirkkotilassa. Pohjoisessa herätyskristilliset perinteet ovat omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, miten tanssiin kirkkotilassa suhtaudutaan.
Tanssi sinänsä ei ole hyvä tai paha. Oleellista on, missä merkityksessä sitä jumalanpalveluksessa käytetään. Tanssi voi näkyä pelkistetyimmillään jumalanpalvelusta toimittavien liturgisena liikehdintänä rukousten, tekstinluvun, synnintunnustuksen tai minkä tahansa osan aikana.
Se voi näkyä koko kirkkokansan toiminnallisena ja kehollisena rukouksena liikkuen, joko paikallaan istuen tai kirkkotilaa hyväksikäyttäen. Tanssi voi olla liturgista, evankelioivaa tai ylistävää. Se voi olla sielunhoidollisesti eheyttävää.
Tanssi voi olla pedagogista opetuksellisen sisällön kautta, se voi olla koreografioitua tai improvisoitua. Tanssin tarkoitus on olla ja ilmaista rukousta kehonkielen kautta.
Tanssin käyttäminen jumalanpalveluksessa pohjautuu juutalais-kristilliseen ihmiskuvaan. Sen mukaan ihminen on Jumalan luoma, elävä olento, jossa sielun, hengen ja ruumiin erottamaton ykseys vallitsee. Täysi ja kokonainen ihmisyys toteutuu monissa ulottuvuuksissa, ei vain hengellisenä tai henkisenä, vaan kokonaisvaltaisena kehollisena kokemuksena.
Kirkkotanssin uranuurtaja Suomessa, koreografi Riitta Vainio käyttää sanaa armoliikunta kuvatessaan tätä kokemusta: "Olemme kelvollisia Jumalalle juuri sellaisina kuin olemme. Se on niin liikuttava asia."
Kun elävässä ja tuntevassa ihmisessä luonnollisena oleva sisäinen liike saa ilmaisunsa kehollisena liikkeenä, hengen, sielun ja ruumiin keinotekoinen ja pakotettu erillisyys murtuu. Kokonaisvaltainen hengellinen kokemus musiikin, laulun ja liikkeen kautta voi syntyä.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan seurakunnan kappalaisena.