Velkakriisin kärjistyminen useissa Euroopan maissa on nyt nostanut saman keskustelun uudelleen esiin. Jopa monet tunnetut ekonomistit ovat esittäneet, että velkaantuneiden maiden tulisi pyrkiä korkeampaan inflaatioon. Silloin bruttokansantuotteen nimellinen kasvu olisi inflaation verran nopeampaa. Velkasuhde kääntyisi laskuun edellyttäen tietenkin, että uutta velkaa ei enää juuri otettaisi.
Laskutoimitus on tässä pettämätön: kun suhdeluvussa nimittäjänä oleva suure (nimellinen bruttokansantuote) kasvaa nopeammin kuin osoittaja (velka), suhdeluku vääjäämättä alenee. Samaan tulokseen päädyttäisiin, jos bruttokansantuotteen reaalista kasvua voitaisiin nopeuttaa. Se vain on vaikeampi toteuttaa kuin talouden inflaation kiihdyttäminen. Näin varmaan monet ajattelevat.
Historiasta löytyy paljon esimerkkejä siitä, miten velkasuhteet ovat korkean inflaation olosuhteissa alentuneet. Yhdysvalloissa liittovaltion bruttovelka nousi toisen maailmansodan aikana 50 prosentista 120 prosenttiin. Sodan jälkeen velkasuhde aleni kymmenessä vuodessa 50 prosenttiyksikköä. Aritmeettisesti laskettuna yli puolet velkasuhteen alenemisesta voidaan selittää inflaatiolla ja loput reaalisella kasvulla. Dollareissa mitattuna velan määrä ei juuri alentunut. Ainoastaan suhdeluvun nimittäjä nousi.
Muitakin vastaavia esimerkkejä voisi luetella. Niistä yksi on Suomi. Meillä valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen aleni toisen maailmansodan jälkeen seitsemässä vuodessa 55 prosenttiyksikköä suurelta osin korkean inflaation ansiosta. Velkasuhteen alenemisvauhti oli siten merkittävästi nopeampi kuin Yhdysvalloissa.
Huonompiakin esimerkkejä löytyy. Historian eri vaiheissa monet maat ovat velkakriisin seurauksena ajautuneet hyperinflaatioon. Näin valtionvelka on saatu nopeasti kuitatuksi pois. Toisin kuin Yhdysvalloissa ja Suomessa seurauksena on näissä tapauksissa ollut sekasorto, joka on usein päätynyt diktatuuriin.
Ne jotka puhuvat inflaation puolesta valtion velkaongelman ratkaisuna unohtavat usein sen, että jotkut rahoittavat tämänkin ratkaisun. Yhdysvalloissa sotavelan maksajia olivat setelinkäyttäjien ja pankkitallettajien lisäksi obligaatiosäästäjinä tunnetut teksasilaiset kukkahatturouvat. Suomessa talkoisiin osallistuivat setelienkäyttäjien lisäksi pankki- ja vakuutusjärjestelmän kautta säästäjät, eli tallettajat ja vakuutuksenottajat sekä Kansaneläkelaitos. Näiden kaikkien säästöjen reaalinen arvo, eli ostovoima laski jyrkästi.
Inflaation käyttöä valtion velan reaaliarvon alentamiseksi on tapana kutsua inflaatioveroksi. Se on hyvä nimi, koska se kertoo, että joiltakin otetaan ja toisille annetaan. Inflaatiovero on ollut käyttökelpoinen verotuksen muoto maissa, jossa on heikko hallinto ja joiden rahoitusmarkkinat ovat kehittymättömät tai vahvasti säännöstellyt. 1950-luvun jälkeen tällaisia maita on kehittyneiden maiden joukossa ollut onneksi vähän.
Valtiontalouden kannalta inflaatioverosta ei OECD-maissa tullut merkittävää tekijää edes 1970-luvun suuren inflaation aikana Kreikkaa lukuun ottamatta. Suomi on tässä suhteessa mielenkiintoinen poikkeus. Inflaatioveron sijasta meillä jaettiin 1970-luvulla inflaatiotukipalkkioita maataloudelle, asuntotuotannolle ja teollisuudellekin.
Syynä oli se, että valtionvelka oli paljon pienempi kuin valtion rahoitussaamiset. Valtio nimittäin harrasti merkittävää antolainaustoimintaa, ja valtionlainojen reaalikorot olivat muiden korkojen tapaan merkittävästi negatiiviset.
Inflaatiolla oli kuitenkin Suomessakin merkittävä vaikutus valtiontalouteen, mutta se toteutui toista kautta. Progressiivinen verotus sai aikaan sen, että inflaation vauhdittama nimellistulojen kasvu kiristi automaattisesti verotusta. Verotulot puolestaan käytettiin menojen kasvattamiseen.
Nykyinen maailma on tyystin toisenlainen kuin se, mistä ylläkuvatut esimerkit kertovat. Rahoitusmarkkinat eivät ole yksinkertaisia, kansallisia tai säännösteltyjä. Velkataakan pienentäminen inflaatiota kiihdyttämällä ei voi nykyoloissa kovin helposti onnistua.
Tyypillinen sijoittaja ei enää ole kukkahatturouva, vaan eläkerahasto. Jos näiden rahastojen salkunhoitajat ja analyytikot alkavat epäillä, että jossakin maassa harkitusti halutaan kiihdyttää inflaatiota, he alkavat juosta alta pois.
Sen seurauksena valtionobligaatioiden hinnat alenevat ja korot nousevat ainakin odotetun inflaation verran, mahdollisesti jopa enemmän, jos tulevaan inflaatioon liittyvä epävarmuus kasvaa. Näin reaalikorko voi nousta ennen kuin on tehty yhtään mitään inflaation aikaansaamiseksi. Seurauksena voi olla taantumaoireiden voimistuminen, mikä lisää pikemminkin deflaation kuin inflaation riskiä.
Inflaation käyttö velkataakan alentamiseen voisi onnistua, jos olisi mahdollista saada aikaan inflaatio sijoittajien huomaamatta. On vaikea kuvitella, että hyvin informoituja sijoittajia voitaisiin nykyoloissa tällä tavalla huijata. Jos yllätysinflaatio on tullakseen, se on yllätys yhtä lailla politiikantekijöille kuin sijoittajille. Siitäkään ei mitään hyvää seuraisi.
Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
Kommentoi