Englantilaisen taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajatukset tulivat uudelleen muotiin maailmantalouden syöksyttyä taantumaan investointipankki Lehman Brothersin konkurssin jälkeen syksyllä 2008.
Monet aikaisemmin keynesiläisen talouspolitiikan vastustajina tunnetut tahot, kuten arvostettu saksalaisten talousviisaiden neuvosto, muuttivat mielensä ja alkoivat puhua finanssipoliittisen elvytyksen puolesta.
Keynesiläisellä talouspolitiikalla ymmärretään finanssi- ja rahapolitiikan aktiivista käyttöä suhdannevaihteluiden tasoittamiseksi. Finanssipoliittinen elvytys tarkoittaa julkisten menojen lisäämistä ja verojen alentamista. Hintana on budjettivajeen paisuminen ja julkisen velan kasvu.
Taustalla oli yhteiseksi koettu huoli siitä, että maailmantalous oli vaarassa syöksyä samankaltaiseen syvään lamaan, joka edellisen kerran koettiin 1930-luvulla. Finanssipoliittinen elvytys onnistui siinä mielessä, että yhdessä ripeästi kevennetyn rahapolitiikan sekä rahoitusmarkkinoiden toimintakyvyn palauttamiseksi tehtyjen erityistoimenpiteiden kanssa se esti maailmantalouden lamaantumisen.
Merkillepantavaa tuolloin oli se, että toimenpiteet toteutettiin samankaltaisina ja samanaikaisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Kansainvälinen koordinaatio kerrankin toimi.
Toipuminen alkoi varsin pian, mutta se eteni yskähdellen ja eritahtisesti eri maissa. Taantuman ja elvytystoimenpiteiden seurauksena valtiontalouden rahoitusasema yleisesti heikkeni, joissakin maissa vakavasti. Nyt riskinä on se, että valtioiden velkakriisi laukaisee uuden globaalisen pankkikriisin, jolloin maailmantalous ajautuu uuteen taantumaan, pahimmassa tapauksessa lamaan.
Toisin kuin kolme vuotta sitten hallitusten keskuudessa ei tällä kertaa olla valmiita vastaavaan keynesiläinen elvytykseen.
Lähtökohtatilanne on paljon heikompi kuin neljä vuotta sitten. Ei ole itsestään selvää, että uutta velkarahaa elvytyksen tarpeisiin markkinoilta noin vain saisi, kun entistenkin velkojen takaisinsaantia epäillään. Lisäsyynä on myös se, että taloudellisen tilanteen heikkeneminen nostaa menoja ja alentaa verotuloja ilman erillisiä elvytystoimenpiteitäkin.
Monet tunnetut amerikkalaiset taloustieteilijät, nobelisti Paul Krugman etunenässä, ovat pitäneet tästä suurta ääntä. Heidän mukaansa säästötoimenpiteet ja verojen korotukset vain pahentavat taantumaa, jolloin alijäämät entisestään paisuvat. Tämä viesti on mennyt hyvin perille, mikä näkyy finanssipoliittista kuria vastustavien kansanliikkeiden nousuna eri puolilla maailmaa.
Krugman ja muut finanssipoliittisen kurin arvostelijat ovat esiintyneet ikään kuin poliittiset päättäjät eivät heidän mielestään ymmärtäisi, että säästötoimenpiteet ja verojen korotukset aiheuttavat kustannuksia. Tämä ei pidä paikkaansa. Kyllä kaikki päättäjät, jotka finanssipoliittista kuria toteuttavat, ymmärtävät varsin hyvin sen, että lyhyellä aikavälillä siitä seuraa kipua.
Mutta omat kipunsa liittyvät myös vaihtoehtoisiin päätöksiin. Massiivinen elvytys ei ole riskitön tai kustannukseton vaihtoehto.
Kaikkein vähiten se on sitä niille maille, joissa valtio on jo ennestään raskaasti velkaantunut. Lisävelan saanti vaikeutuu ja kallistuu tai sitä ei saa lainkaan, jolloin vaihtoehto tippuu valikoimasta pois.
Vähän velkaantuneilla valtioilla voisi olla enemmän pelivaraa, mutta pelivara supistuu sitä mukaa, kun velan määrä kasvaa. Pienen maan omat elvytystoimet eivät vaikuta kovin paljon eivätkä kanna kovin pitkään. Näin ollen elvytykseen liittyy riski, että taloudellinen tilanne ei paranekaan.
Julkisessa keskustelussa asetetaan usein vastakkain säästötoimet ja taloudellinen kasvu. On alettu vaatia sitä, että talouspolitiikan tulisi ensisijaisesti edistää kasvua. Siksi säästötoimista tulisi luopua, koska ne heikentävät kasvua. Jotkut ovat menneet vielä pitemmälle esittämällä, että kasvu olisi saatavissa aikaan massiivisella elvytyksellä, mikä edellyttäisi lisää velkaantumista.
Elvytystoimet ja lisävelkaantuminen voivat pehmentää taantuman vaikutuksia tai estää talouden vajoaminen lamaan. Pitemmän aikavälin kasvua niillä ei saada aikaan. Pelkkä kokonaiskysynnän lisäys menoja lisäämällä tai veroja alentamalla ei vahvista talouden suorituskykyä paitsi silloin, kun niiden avulla voidaan lisätä työvoiman tarjontaa ja investointeja ja kohottaa tuottavuutta.
Panostukset infrastruktuuriin, koulutukseen ja työvoiman liikkuvuuteen sekä sellaisiin investointeihin, jotka lisäävät julkisen sektorin tuottavuutta, ovat esimerkkejä tällaisista toimenpiteistä.
Monet näistä toimenpiteistä voitaisiin toteuttaa ilman, että se edellyttäisi julkisen velan kasvattamista. Säästötoimet ja kasvun edistäminen eivät siten ole toistensa kanssa ristiriitaisia tavoitteita kuin korkeintaan lyhyellä aikavälillä.
Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että globaalilla ja erityisesti Euroopan tasolla ongelmat ovat suuria ja monimutkaisia. Helppoja ja kivuttomia ratkaisuja ei yksinkertaisesti ole olemassa.
Ihmisillä on taipumusta uskoa yksinkertaisiin ratkaisuihin. Siksi säästötoimien vastustaminen ja elvytyksen vaatiminen saavat vastakaikua. Yksinkertaisten ratkaisujen esittäminen monimutkaisiin ongelmiin edustaa populismia. Siitä on kysymys, vaikka esittäjinä olisi useampikin Nobel-palkittu amerikkalainen taloustieteilijä.
Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
Kommentit