Hermann Friedmann (1873--1957) on nykyisin niin Suomessa kuin kansainvälisestikin lähes unohdettu filosofi, mutta hänen teoreettinen järjestelmänsä morfologinen idealismi on ajankohtainen väline nykyaikaisten aistiympäristöjen tarkasteluun.
Friedmann kehitti morfologisen evoluutioteorian, aistipsykologian, modernin fysiikan ja pythagoralaisen musiikkitieteen pohjalta oman muototieteensä. Muototiede ylitti metodologisesti luonnon- ja kulttuuritieteen kahtiajaon. Friedmannin perusajatus oli, että kaikki tieto perustuu aistihavaintoon, mutta havainto itsessään ei ole välitöntä.
Friedmann korostaa, että eri kulttuureissa ja historiallisissa konteksteissa hallitsevat eri aistit ja näihin perustuvat erilaisten aistilogiikkojen mukaan jäsentyneet tiedon muodot. Ihmisen tieto maailmasta rakentuu aistilogiikoiden kautta. Täten myös erilaisten tieteellisten ajattelutapojen luonne määrittyy sen mukaan, mikä aisti korostuu ja mikä on havainnon logiikka.
Mediatieteellä tarkoitetaan humanistis-kulttuurista, viestintää ja ilmaisua tutkivaa oppiainetta, jota Saksassa kutsutaan nimellä Medienwissenschaft. Mediatieteen perusajatuksen mukaan mediat eivät ole vain teknisiä välineitä ulkopuolellamme vaan ne muovaavat jatkuvasti ajattelumme ja havaintomme muotoja. Vuorovaikutus kulttuuriympäristön, esittämisen tapojen ja havainnon muotojen välillä on mediatieteen perusajatus.
Friedmannin morfologisen idealismin peruskysymys aistimaailman ja havainnonmuotojen kulttuurisesti ja biologisesti muuttuvasta järjestelmästä on yleisteoria, johon oman aikamme mediakulttuurisen tilanteen voi sijoittaa. Se muistuttaa Marshall McLuhanin ajatuksia siitä, että väline muovaa havaintoa ja ajattelua, mutta on teoriana moniulotteisempi ja syvällisempi.
Friedmannin mukaan kulttuurinen tilanne määrittää sen, mikä aisti korostuu. Näin syntyy aistikulttuuri ja sille ominaiset aistimisen ja esittämisen tavat. Nämä tavat määräävät, miten jokin kohde havaitaan ja tavat, joilla kohde esitetään esimerkiksi kuvana.
Mediatieteen puolella on jo pitkään haluttu rakentaa historiallista näkökulmaa nykymedian taustalle. Puhutaan traditionaalisesta mediasta, jonka piiriin on laskettu muun muassa kirkko ja tori. Siegfried Zielinskin mukaan esimerkiksi nykyinen elokuva tulee jäämään vain välinäytökseksi audiovisioiden historiassa. Friedmannin ajatukset aisti- ja käsitejärjestelmien historiasta antiikista 1900-luvulle antavat tälle keskustelulle taustan.
Ympäristöhistoria on yksi viime aikojen keskustelussa korostunut näkökulma menneisyyteen. Aistiympäristöjen historia on ympäristöhistorian erityisosa. Venäjällä professori Davidov on lähestynyt ekologiaa siitä näkökulmasta, miten tietyissä osissa Siperiaa kirkonkellojen soitto luo auditiivis-spirituaalisen ympäristön. Aistivaikutelmat eivät ole koskaan yksittäisiä vaan liittyvät aina laajempaan aistiympäristöön. Nykyisille aistiympäristöille voi pitää tyypillisenä sitä, että niissä on yhä enemmän digitaalisella mediateknologialla tuotettuja elementtejä. Voidaan puhua elokuvan ja television värittämästä simulaatiokulttuurista tai kaikkialle levittäytyvän tietotekniikan mahdollistamasta digitaalisesta dataympäristöstä
Jo antiikin Platonin esittämä kahtiajako sieluun ja ruumiiseen vaikuttaa keskeisesti aistimellisuuden luonteeseen. Modernissa keskustelussa aistit on esitetty enemmän biologisena kuin kulttuurisena alueena. Aistimuksen ja aistien tutkimus vakiintui 1800-luvulla osaksi kovaa luonnontiedettä, aistifysiologiaa ja -psykologiaa.
Hannu Salmi on suomalaisessa kulttuurihistorian metodikeskustelussa tarkastellut mielenkiintoisesti aistihistoriaa. Salmen mukaan samaan tapaan kuin sukupuolisuuden tutkimuksessa on tehty käsitteellinen ero biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen voitaisiin ehkä puhua biologisista ja kulttuurisista aisteista.
Voidaan ajatella, että eri kulttuureissa vallitsee erilainen tapa jakaa, nimittää, käsitellä, kuvata, luokitella ja arvottaa aistihavaintoja ja niihin liittyviä kokemuksia ja tunteita.
Tämän lisäksi myös aistimuksen itsensä rakentuminen on kulttuurisesti määräytynyttä. Aistimus on yhtä aikaa fysiologinen ja kulttuurinen konstruktio, joka on syntynyt evoluution ja kulttuurievoluution ja aistijan elämänkulun tuloksena. Friedmannin filosofiassa tarkastellaan evoluutiosta ja aistifysiologiasta käsin aistimuksen kytkeytymistä tieteen, uskonnon, kielen ja taiteen historiaan, aistimushierarkioiden ja havainnon käsitteellistämisen muuntumista.
Hermann Friedmannilla on mielenkiintoinen yhteys Suomen kulttuurihistoriaan, koska hän asui Suomessa varsin pitkään, 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä 1930-luvulle asti. Friedmannin paluu suomalaiseen ja kansainväliseen tieteeseen saattaa tapahtua sen kautta, että hänen teorioidensa merkitys tulee uudelleen korostumaan virtuaalitodellisuusteknologioiden tutkimuksessa.
Kirjoittaja on mediatieteen professori ja Lapin yliopiston rehtori.