Valtaosa EU-maista ilmoittautunee ensi viikolla virallisesti mukaan unionin ’pysyvään rakenteelliseen puolustusyhteistyöhön’. Kyseessä on kunnianhimoinen, mutta käytännönläheinen yritys vahvistaa Euroopan puolustuskykyä. Jäsenmaat ovat erimielisiä yhteistyön pidemmän aikavälin päämääristä.
Jostakin olennaisesta ollaan yhtä mieltä: Euroopan puolustuskykyä pitää vahvistaa. Yhteistyön keskiössä on suorituskykyjen lisääminen: nyt puhutaan lennokeista, helikoptereista, tankeista ja kybervalmiuksista, joita jäsenmaiden on tarkoitus hankkia tai kehittää yhdessä EU:n tuella.
Keskustelun painopiste on siis siirtynyt yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan instituutioiden vahvistamisesta siihen, mitä EU-maat itse asiassa pystyvät tekemään sotilaallisin keinoin.
Varsinkin Ranska, josta Brexitin myötä tulee EU:n suurin sotilasmahti, suosii tällaista käytännöllistä lähestymistapaa. Sen tavoitteena on EU:n vahvempi kyky toteuttaa operaatioita etenkin Afrikassa, jonka epävakaus vaikuttaa vahvasti eteläisen Euroopan turvallisuuteen.
Toisaalta Saksan arvellaan edelleen olevan enemmän kiinnostunut yhteisten instituutioiden vahvistamisesta kuin varsinaisesta sotilaallisesta toiminnasta. Maan valmiutta osallistua sotilaallisiin operaatioihin rajoittaa historian painolasti. Toisen maailmansodan jälkeen Saksa on asettanut hyvin tiukat raamit sotilaalliselle voimalleen ja on paljon haluttomampi osallistumaan operaatioihin kuin esimerkiksi Ranska.
Toinen keskeinen muutos on se, että EU:n puolustuspolitiikan painopiste on viime vuosina siirtynyt kriisinhallinnasta kohti EU:n oman turvallisuuden vahvistamista. EU on pahasti epäonnistunut tavoitteessaan lisätä vakautta naapurimaissa; niinpä nyt päällimmäisenä huolena on suojautumien naapuruston epävakaudelta.
Uusi käytännöllinen ote vie huomion väliaikaisesti pois erimielisyyksistä koskien EU:n puolustuspolitiikan pidemmän aikavälin tavoitteita. Ranska korostaa perinteisesti Euroopan strategista autonomiaa; Saksa puolestaan haluaa vaalia transatlanttista suhdetta, vaikka siinä eletäänkin nyt vaikeita aikoja. Euroopan sotilaallisen kyvyn vahvistaminen palvelee sekä niitä, jotka tavoittelevat EU:n suurempaa itsenäisyyttä suhteessa Yhdysvaltoihin että niitä, jotka haluavat varmistaa USA:n sitoutumisen Euroopan turvallisuuteen jatkossakin.
Yhdysvaltojen roolin heikkeneminen on joka tapauksessa mahdollinen skenaario, johon on syytä varautua. Joillekin se näyttää olevan tervetullut mahdollisuus, jota EU:n tulisi hyödyntää. Toisille se on pikemminkin uhkakuva, johon pitää varautua siten, että varautuminen ehkäisee sen toteutumista.
Toinen tulevaisuudessa häämöttävä kysymys, josta jäsenmaiden välillä ja myös maiden sisällä ollaan erimielisiä, koskee EU:n yhteistä puolustusta. EU:n perussopimuksen eli Lissabonin sopimuksen mukaan yhteinen puolustuspolitiikka ’johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto niin yksimielisesti päättää.’
Nyt on agendalla käytännönläheinen puolustusyhteistyö, joka ei ota kantaa tähän asiaan. Pysyvä rakenteellinen yhteistyö ja muut ajankohtaiset hankkeet eivät muuta EU:n luonnetta puolustusliitoksi eivätkä liittovaltion suuntaan. Yksimielistä päätöstä yhteisestä puolustuksesta ei ole näköpiirissä.
Komission presidentti Jean-Claude Juncker puhui vielä viime vuonna yhteisestä EU-armeijasta, muttei ole käyttänyt kyseistä käsitettä tänä vuonna johtuen useiden jäsenmaiden vastalauseista.
Monessa jäsenmaassa korostetaan, ettei nyt valmisteilla oleva puolustusyhteistyö vähennä jäsenmaiden turvallisuuspoliittista suvereenisuutta. Sotilaalliseen toimintaan osallistumisesta päätetään jatkossakin kansallisella tasolla. Käytännössä kuitenkin yhteistoiminnan ja yhteisten suorituskykyjen merkitys kasvaa ja sitoo maita yhteen.
Lisääntyvä EU-yhteistyö voi vahvistaa myös Natoa. EU:n piirissä kehitettävien yhteisten voimavarojen käyttöä ei ole rajattu vain EU-lipun alla toteutettaviin operaatioihin, vaan niitä voidaan periaatteessa yhtä lailla käyttää YK:n tai Naton operaatioihin tai jäsenmaiden kansallisen puolustuksen tarpeisiin.
Suomi on pitänyt vahvasti esillä niin ikään Lissabonin sopimukseen sisältyvää keskinäisen avunannon velvoitetta. Muissa jäsenmaissa on kuitenkin ollut kovin vähän kiinnostusta kyseisen artiklan (42.7) korostamiseen. Tämä heijastaa yhteisymmärrystä siitä, että alueellinen maanpuolustus kuuluu Naton tontille.
On varsin hämmentävää, että EU-puheessa viljellään Euroopan strategisen autonomian käsitettä, mutta alueellinen maanpuolustus rajataan sen ulkopuolelle. Suomen panostus puolustusyhteistyöhön Yhdysvaltojen ja Naton kanssa kertoo omaa kieltään odotuksista EU:ta kohtaan.
Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.