Hallituspuolueille on tullut tavaksi vaihtaa osa ministereistään kesken vaalikauden. Näin menetellään varsinkin silloin kun puolueen kannatuskäyrä näyttää huonolta hetkellä, jolloin aletaan ajatella jo seuraavia vaaleja.
SDP:n puheenjohtajan, valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen perjantaina julkistama ministerikierrätys istuu tuohon tuttuun kaavaan. Jos demareilla menisi hyvin, mitään pakkoa salkkuralliin ei olisi ollut.
Urpilainen teki parhaansa pehmittääkseen hallituksesta lähtemään joutuvien Maria Guzenina-Richardsonin ja Jukka Gustafssonin salkun menetykseen liittyvää tuskaa kehumalla heidän saavutuksiaan. Ulkopuolisille on kuitenkin ollut jo pitkään selvää, että he ovat olleet demariketjun heikoimmat lenkit.
Demarit ovat pudonneet viimeisimmissä gallupeissa jo neljänsiksi ja niin alhaisiin lukemiin, että Urpilaisen oli pikkupakko tehdä jotakin. Puolue hakee uusvanhoilla ministerikasvoilla rytminvaihdosta ja uusia poliittisia ketjukokoonpanoja, joilla se saisi lisäpuhtia ja pääsisi nousukierteeseen.
Vaihtotohinassa unohtuu helposti se, ettei ministerikierrätys ole mikään ihmelääke. On vaikea ellei peräti mahdoton löytää esimerkkiä, joka osoittaisi, että ministerivaihdoksilla olisi ollut kovinkaan konkreettista merkitystä puolueen vaalimenestykselle.
Kasvot ovat totta kai politiikassa tärkeitä, mutta riviministerien merkitys on avainministerien ja puheenjohtajaministerien rinnalla sittenkin toisarvoinen. Riviministerin painoarvo kasvaa, jos hän menestyy tai varsinkin epäonnistuu. Tämä pätee salkkuruljanssissa lähtemään joutuneeseen peruspalveluministeri Guzenina-Richardsoniin.
Puolueen kannatuksen kannalta tärkein yksittäinen henkilö on luonnollisesti puheenjohtaja. Tuorein esimerkki tästä on keskustapuolue, jonka gallupkannatus on kääntynyt uuteen nousuun uuden puheenjohtajan Juha Sipilän ansiosta. Suuri vaikutus on kyllä myös vaikeilla ajoilla. Sipilä-ilmiö peittää helposti sen, että puolue on paljon muitakin kuin puheenjohtajansa.
SDP:n ongelmat ovat niin suuria ja niin syvällä, etteivät ne ratkea muutamalla ministerivaihdoksella. SDP:n perinteinen kannattajakunta rapautuu, sen viesti on vanhentunut ja sen johtotiimi ei ole innostava.
Kiinnostavaa onkin nähdä, mitä Urpilaisen lupaama jatko rytminvaihdokselle tuo tullessaan.
Demarien ahdinko näkyy myös toteutuneissa ministerivaihdoksissa. Ne olivat perin varovaisia eikä niihin sisältynyt yhtään kohauttavaa yllätystä. Lisäksi yksi ministeri, Krista Kiuru, vain vaihtoi salkkua. Kaksi uutta ministeriä, Susanna Huovinen ja Pia Viitanen, ovat pitkän linjan kansanedustajia ja varsin odotettuja valintoja.
Vaalikauden loppu näyttää, saako SDP ministerivaihdoksista apua. Epäillä tuota sopii. Jos puolueen kannatus putoaa eduskuntavaaleissa 2015 gallupien nyt näyttämiin lukemiin, esille nousee väistämättä myös Urpilaisen oma asema.
Puheenjohtaja on puolueensa ykköskasvo, ja silloin kun puolueen ahdinko on suurimmillaan, vaihdetaan puheenjohtaja.