Talouskriisin ja euron kriisin väliin on vedetty yhtäläisyysmerkit, vaikka jälkimmäinen on suoraa seurausta ensimmäisestä. Keskustelu talouden perusasioista on unohtunut.
Nostalgia näyttää pesiytyneen eurooppalaiseen talouskeskusteluun. Sekä kotimaisia että kansainvälisiä tiedotusvälineitä seuraamalla voi havaita, että varsin äänekkäitä puheenvuoroja käytetään yhteisvaluutta euroa vastaan, ja vastaavasti esiin nostetaan oman valuutan ja itsenäisen rahapolitiikan tuomia etuja.
Saksassa mielipidetiedustelu kertoi, että joka toinen vastanneista oli valmis luopumaan eurosta. Suomessa kaksi kolmasosaa on yhä euron kannalla. Eurokriittisyyden kasvun syynä ovat avustuspaketit, joita pulaan joutuneiden maiden auttamiseksi on laadittu. Monen oikeudentajua syystä loukkaa se, että kurinalaisesti talouttaan hoitaneet maat, Suomi niiden mukana, joutuvat huonosti talouttaan hoitaneiden takaajaksi.
Etenkin Kreikassa ja Espanjassa näkyy, miten huonosti kriisitietoisuus on levinnyt kansalaisiin. Mellakat jatkuvat ja säästötoimia vastustetaan aivan kuin talousvaikeuksista pääsisi ulos ilman ikäviä säästötoimia ja vuosikausia jatkuvaa hevoskuuria. Kun kansa elää yli varojensa, se voi syyttää siitä ennen kaikkea johtajiaan, joilla ei ole ollut kanttia kertoa äänestäjilleen, mihin näillä on varaa.
Euroopan taloudellinen tilanne on todellakin riskeillä kyllästetty. Liukuminen koko maanosaa horjuttavaan sekasortoon on mahdollista. Espanjassa työttömyysluvut ovat jo vaarallisen korkeita. Kun joka neljäs on työtä vailla, taloudellinen hätä alkaa kohta rapauttaa yhteiskuntarauhaa.
Poliittisia areenoita hallitsevat liiaksi populistit, joilla ei ole esittää ensimmäistäkään ohjelmaa kriisin lopettamiseksi. Keskustelu junnaa laki- ja pankkiteknisissä yksityiskohdissa ensi- ja toissijaisista velkojista sen sijaan, että edes joku keskittyisi kansantalouden laajuisiin kysymyksiin.
Mihin esimerkiksi on unohtunut keskustelu talouskasvusta? Kasvu olisi nopein tapa supistaa suuria budjettivajeita, ja paraneva työllisyys helpottaisi yhteiskuntarauhaa koettelevia paineita. Osa poliitikoista kuluttaa aikansa menneen maailman glorifioimiseen ja on onnistunut uskottelemaan itselleen, miten paljon paremmin oli ennen euroa.
Ellei Eurooppaa saada uudelleen taloudellisen kasvun uralle, apupakettien vastuut voivat todellakin realisoitua.
Kun Yhdysvallat velkaannutti kansantaloutensa kriisiin vuonna 2008 ja puhalsi happea maailmanlaajuiseen talouden tulipaloon, monet arvioivat vanhan mestarin olevan lopullisesti mennyttä. Nousevat taloudet jyräävät sen. Kiinan laskeskeltiin nousevan maailman suurimmaksi taloudeksi parinkymmenen vuoden kuluessa.
Yhdysvallat todellakin romahti. Mutta toisin kuin Eurooppa, Yhdysvallat on pääsemässä uuteen nousuun. Talouslehti The Economist kirjoitti heinäkuussa, miten maan pankit alkavat olla kunnossa, asuntomarkkinat elpyvät, kulutuskysyntä kasvaa, vienti vetää jälleen ja kauppataseen vaje supistuu.
Yhdysvallat nostaa itsensä lamasta hitaasti mutta varmasti kasvusyklin kautta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Euroopan unionista. Viimeistään nyt on aika kysyä, miksi ei voi.