Kuten keskiviikon Kaleva kertoi, niin sanottujen pienten kielten suosio on romahtanut ylioppilaskirjoituksissa.
Lyhyen saksan kokeeseen ilmoittautuneita oli viime vuonna viidennes verrattuna vuoteen 1997. Lyhyen ranskan suosio on pudonnut 60 prosenttia.
Espanjan kirjoittajien määrä on kaksinkertaistunut, mutta luku on yhä pieni. Pitkän venäjän kirjoitti tänä keväänä noin 150 varsinaista kokelasta. Itänaapurissa 140 miljoonaa ihmistä puhuu tuota kieltä.
On erinomaista, jos suurella osalla koulunsa päättävistä on kohtuullinen englannin hallinta. Se alkaa olla kansalaisen perustaitoja. Tämä oppi näyttää kuitenkin johtaneen siihen hätäiseen päätelmään, että muiden kielten opiskelu ei olisi tarpeen.
Näkemys tuskin pitää paikkansa. Vaikka suomalaisten kielitaito ei ole heikoimpia, suurten maailmankielten osaaminen on meillä englantia lukuun ottamatta ohutta. Silti kansainvälistyvässä maailmassa kyky tulkita ja ymmärtää muita kulttuureja on tärkeämpää kuin koskaan ennen.
Osasyy meneillään olevaan kielitaidon kaventumiseen on siinä, että ylioppilaaksi voi päästä tätä nykyä aika vähäisellä kielten opiskelulla.
Kun kuntien opetustoimissa haetaan säästöjä, vaihtoehtoisten kielten ryhmät ovat herkästi liipaisimella. Kolmas jarru lienee se, että lukio-opiskelu on kaikkiaan varsin raskasta. Syntyy kiusaus mennä tuo vaihe läpi vähäisin kieliopinnoin.
Pakollisuus ei saisi olla ensisijainen tapa saada nuoret kielten pariin. Motivaatio on aina parempi, jos halu opiskeluun syntyy omasta oivalluksesta.
Laaja kielitaito voisi olla kansakunnan valtti. Esimerkkimaaksi sopii vaikkapa Hollanti. Suomalaisten kielitaitoja ei saisi päästää rapautumaan vaan vahvistaa.