Pikavippitoimintaa ei tarvitse kieltää täysin, mutta ruokottomiksi yltyneitä toimintatapoja on voitava siistiä. Pankit voivat myös mennä itseensä, kun ovat unohtaneet pienluototuksen.
Villinä rehottavaa pikavippitoimintaa ollaan lopulta panemassa aisoihin. Oikeusministerille äskettäin jätetyssä raportissa toimialalle ehdotetaan uusia rajoituksia, mutta ei kuitenkaan täyskieltoa.
Suomen pienlainayhdistys on tuohtunut rajoitusaikeista. Eniten pikavippifirmoja kismittää työryhmän ehdotus, jonka mukana kuluttajilta perittävälle korolle ja kuluille kaavaillaan rajoituksia. Kulut saisivat ehdotuksen mukaan olla jatkossa enintään 36–50 prosenttia luoton määrästä alle tuhannen euron suuruisissa luotoissa.
Tilastokeskuksen mukaan keskimääräinen pikaluotto oli viime vuonna noin 240 euroa ja todellinen vuosikorko saattoi nousta lähes 900 prosenttiin. Pienet lainat ovat pikavippifirmojen keskeistä bisnesympäristöä. Ongelman ydin kiteytyy juuri tähän eli mikä on kohtuullinen ja mikä kohtuuton korko ja kulu.
Pienlainat ovat vain osa maksuvaikeuksiin ajautuneiden ihmisten velkoja. Usein pikavippi on viimeinen keino saada rahaa, kun muut markkinoilla olevat luottomahdollisuudet ovat sulkeutuneet.
Pikavippien takia vaikeuksiin joutuvat yleensä nuoret, jotka tarvitsevat rahaa juhlimiseen, pätkätyöläiset, jotka eivät saakaan uutta työpaikkaa toivomassaan aikataulussa tai ikäihmiset, jotka ottavat mieluummin pikavipin kuin paljastavat ulkopuolisille tai läheisilleen rahavaikeutensa.
Ongelmistaan huolimatta pikavippitoimintaa on vaikea kieltää, sillä ihmisten tarpeet ovat erilaisia. Pikavippitoiminta tarvitsee kuitenkin valvontaa ja säätelyä, jotta lainoista tai niiden perinnästä ei joudu maksamaan kohtuuttomia summia.
Pankit eivät ole olleet kiinnostuneita so-siaalisesta pienluototuksesta. Pankit ovat suosiolla jättäneet tämän saran korkeita korkoja kuittaaville luotto- ja pikavippifirmoille.
Käytännössä pankit ajavat talousvaikeuksiin ajautuneita ihmisiä ja köyhiä pikavippifirmojen syliin. Nopeaa korjaamista kaipaava asiantila onkin se, että pankit eivät anna kaikille kuluttajille pankkitunnuksia.
Pankit ovat hiipien, ilman julkista keskustelua saanet monopoliin verrattavan aseman sähköisten palveluiden portinvartijana. Pankkitunnukset ovat olennainen osa digitalisoituvia palveluja, joihin ei pääse käsiksi ilman tunnuksia. Yllättäen viranomaispalveluissakin nettiasiointi vaatii pankkitunnuksia.
Kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta on kestämätöntä, että viranomaisten sähköisiin palveluihin ei pääse ilman voimassaolevia pankkitunnuksia. Pankit puolestaan valikoivat asiakkaansa, joille tunnukset myönnetään. Tässä on selvä epäkohta, johon pitää puuttua.
Valtion sähköinen tunnistusjärjestelmä jäi jalkoihin, kun pankkitunnukset osoittautuivat käteviksi nettiavaimiksi. Tunnistamiseen on vaihtoehtoja, kuten pin-koodit, henkilökortit ja kortinlukijat. Kansalaisen virtuaalinen tunnistaminen nyky-yhteiskunnassa ei voi eikä saa olla riippuvainen pankkisuhteesta.