EU:n huippukokouksen päätösten moniselitteisyys nosti pintaan kokoomuksen ja demareiden kiistat. Nyt ei ole kuitenkaan nokittelun vaan luovien ratkaisujen aika.
Suomessa ollaan jo tukkanuottasilla ennen kuin savu EU:n viimeviikkoisen huippukokouksen yltä on ehtinyt kunnolla hälventyä.
Tähän ajauduttiin hallituksen pääpuolueiden -- kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien -- edustajien antaessa erilaisia viestejä siitä, miten Suomi aikoo suhtautua huippukokouksen linjaukseen euromaiden vakausmekanismin (EVM) päätöksenteosta.
Huippukokouksen mukaan päätöksiä EVM:ssä voidaan tehdä hätätilassa 85 prosentin määräenemmistöllä.
Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) vannoi ykskantaan, että Suomi ei suostu sellaiseen pysyvään kriisirahoituksen, jonka päätöksiä ei tehdä yksimielisesti.
Sen sijaan pääministeri Jyrki Katainen (kok.) totesi Ylen pääministerin haastattelutunnilla, ettei hän halua spekuloida Suomen jäämisellä pois kriisirahastosta. Hänen mukaansa jokaisen euromaan pitää kuulua siihen.
Asetelma on hallituksen kannalta kiusallinen, ja jotkut ovat jo ehättäneet ennustaa Kataisen kabinetin kaatumista.
Hallitus tuskin hajoaa tähän. Uudet eduskuntavaalit eivät ole nyt sen paremmin kokoomuksen kuin sosiaalidemokraattienkaan intressissä. Hinkua vaalikentille ei liene oppositiossakaan. Mielipidemittausten mukaan perussuomalaiset kun on menettänyt kannatustaan eikä keskustakaan ole saanut vielä rivejään kootuksi.
Sosiaalidemokraattien vahva Eurooppa-vaikuttaja, presidenttiehdokas Paavo Lipponen pani jo hieman jäitä Urpilaisen hattuun sanomalla vaalikentillä, että Suomen tulee olla jo oman etunsa takia vaikuttamassa euroalueella tehtäviin päätöksiin.
Poikkiteloin asettuminen sopii Lipposen mukaan huonosti Suomen eurooppapoliittiseen linjaan. Lipponen arvioi eurooppaministeri Alexander Stubbin (kok.) tavoin, että päätöksenteko-ongelmaan on löydettävissä luova ratkaisu.
Jos Suomi linnoittautuu yksimielisyysvaatimuksensa taakse, se merkitsee muutosta aikaisempaan EU-linjaan. Perinteisesti Suomi on kannattanut määräenemmistöön perustuvan päätöksenteon lisäämistä EU:ssa.
Yksimielisyysvaatimus päätöksenteossa on ollut omiaan halvaannuttamaan EU:n toimintaa. Tämä on johtanut siihen, että yksikin valtio saattaa oman asiansa edistämiseksi panna koko päätöksentekojärjestelmän sekaisin joksikin aikaa.
Tärkeintä on arvioida, mikä on Suomen etu. Ulkomaankaupasta pitkälti riippuvaiselle Suomelle eristäytyminen on tuskin eduksi. Eduksi ei ole myöskään euron kaatuminen, niin houkuttelevalta kuin Ruotsi kruunuineen esimerkkinä saattaa vaikuttaakin.
Hallituksen on syytä pysähtyä pohtimaan, miten se saa rivinsä tiiviiksi ja kerrotuksi julki sellaisen linjan, jonka takana koko hallitus myös seisoo. Se, että Katainen sanoo yhtä ja Urpilainen toista, on vain omiaan murentamaan hallituksen politiikan uskottavuutta.
Erilaiset luovat ratkaisut eivät ole EU-politiikassa ennen kuulumattomia. Nyt niitä tarvitaan.