Valtiot ovat vakoilleet toisiaan maailman sivu eikä tuo tiedonhankinnan muoto katoa koskaan.
Silti uudet paljastukset Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston NSA:n urkinnasta kertovat, että Yhdysvallat on vakoillut jopa läheisiä liittolaisiaan.
Saksalainen viikkolehti Der Spiegel ja brittiläinen päivälehti The Guardian ovat viime päivinä kertoneet uusia yksityiskohtia NSA:n toiminnasta. Paljastukset perustuvat NSA:n entiseltä työntekijältä Edward Snowdenilta saatuihin asiakirjatietoihin.
NSA on salakuunnellut ja urkkinut Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden edustustojen puhelimia ja tietokoneita Yhdysvalloissa ja Brysselissä jopa Euroopan komission päärakennuksessa.
Urkintalistalla ovat esimerkiksi Ranska, Italia, Kreikka, Japani ja Etelä-Korea.
EU:n tärkeintä jäsenmaata Saksaa luonnehditaan asiakirjoissa ”kolmannen luokan partneriksi”.
Saksaa urkitaan enemmän kuin muita EU-maita ja se kuuluu samaan kategoriaan Kiinan, Irakin ja Saudi-Arabian kanssa. Yhdysvallat urkkii Saksassa kuukaudessa keskimäärin puolta miljardia puhelua, sähköpostia ja tekstiviestiä.
Tällainen vakoilu ei liity mitenkään terrorismin torjuntaan, jolla Yhdysvallat perustelee herkästi toimiaan. On kysyttävä kyynisesti, että jos ystävät ovat tällaisia, mihin vihollisia tarvitaan.
Uudet paljastukset osuivat mahdollisimman herkkään ajankohtaan. Yhdysvaltain ja EU:n on määrä lähipäivinä aloittaa neuvottelut transatlanttisesta kauppasopimuksesta.
Eri puolilta Eurooppaa on syystäkin kuultu vaihtelevan kiukkuisia kommentteja. Niissä on vaadittu Yhdysvalloilta vähintään pikaisesti lisätietoja, mutta käytetty myös kovempaa kieltä.
Saksan liittokansleri Angela Merkelin edustaja sanoi, että jos tiedot pitävät paikkansa, Saksa aikoo sanoa, ettei ystävien urkinta ole hyväksyttävää. EU:n oikeuskomissaarin Viviana Redingin mukaan ”kumppanit eivät vakoile toisiaan”. Jos tiedot ovat oikeita, Ranskan oikeusministerin mukaan ne olisivat ”ehdottomasti vihamielinen teko”.
Tällaista kielenkäyttöä on kuultu ani harvoin pitkäaikaisten transatlanttisten liittolaisten välillä. Jos Yhdysvalloilta ei saada nopeasti tyydyttäviä vastauksia, asia voi jopa vahingoittaa suhteita pysyvämmin. Se olisi vahinko eikä myöskään Yhdysvaltain intressissä.
On eri asia, missä määrin ärtyneet reaktiot johtuvat siitä, että urkinta on vain tullut julki. Vakoilla saa, mutta siitä ei saa jäädä kiinni eikä se saa tulla julki.
Vaikeimmassa asemassa on Snowden. Hänen on hankalaa löytää valtiota, joka suostuisi antamaan hänelle poliittisen turvapaikan. Vaikeudet johtuvat arvattavasti Yhdysvaltain painostuksesta. Asiaa edes harkitsevat joutuvat miettimään, mitä turvapaikan myöntämisestä seuraisi.
Snowdenia uhkaakin viestinviejän tuttu kohtalo. Siviilirohkeus on vienyt Snowdenin tilanteeseen, jossa kansalliset intressit painavat enemmän kuin totuuden puhuminen.