Tiukat rannikkopyynnin rajoitukset nostivat lohen suvun nousuun, mutta sittemmin rajoitukset väljentyivät ja kasvukäyrä tyrehtyi. Jokivartisten ja rannikkokalastajien välillä on käyty päättymätöntä suusotaa siitä, miten, milloin ja kuinka paljon voidaan kalastaa. Lohen puolesta on lähetetty hätähuutoja, kirjoitettu adresseja ja poltettu vainovalkeita.
Lohi on aina ollut arvossaan. Siitä papitkin ottivat omat kymmenyksensä. Se on kala, jota kannattaa pyytää, vaikka saannista ei olisi tietoakaan. Lohen myyttistä vetovoimaa eivät ole heikentäneet edes sen myrkkypitoisuudet ja värin kauhtuminen kauniin punaisesta harmaaksi. Kalatiskillä Norjan lohi on edustavuudeltaan aivan toista luokkaa kuin Itämeressä asustanut vapaa ja villi sukulaisensa, ja makukin on kassissa kasvaneella parempi.
Monet eivät koske luonnonloheen pitkällä haarukallakaan siihen kertyneiden dioksiinien vuoksi. Itämeren lohi sisältää ympäristömyrkkyjä enemmän kuin Euroopan unionin raja-arvot sallivat, mutta Suomella ja Ruotsilla on erityislupa pyytää sitä kotimaan markkinoille. Muille EU-kansalaisille sitä ei saa kaupata. Unioni seuraa lohen dioksiinipitoisuuksia. Pienet lohet voi myydä tai syödä sellaisenaan, mutta jo keskikokoisista kaloista on poistettava rasvaisimmat osat. Suurimmille lohille ovat löytyneet markkinat EU:n ulkopuolelta kolmansista maista.
Nyt Suomi neuvottelee poikkeusluvalle jatkoaikaa. Mutta entäpä jos EU kieltäisikin lohen pyynnin ihmisravinnoksi? Pelastettaisiinko sillä Tornionjoen ja Simojoen lohi kalaparatiisien pyyntikohteeksi? Ainakin se veisi paksun siivun rannikkokalastajien tilipusseista, murtaisi ehkä ammatinharjoittamisen pohjan kokonaan. Itämeren altaan lohenpyyntiä ja kolmansien maiden lohimarkkinoita se ei hetkauttaisi. Kysyntä lisää kekseliäisyyttä. Pyöriäisen vuoksi kielletty ajoverkkokalastus korvattiin pikavauhdilla ajosiimapyynnillä.
Lohipolitiikkaa mietitään parhaillaan niin kotimaisin kuin integroituneen Euroopankin voimin. Tutkijoiden mielestä lohta kalastetaan liikaa. Itämerellä on kymmeniä erillisiä lohikantoja, ja ne kestävät erilailla kalastusta. Tuottoisimmat kannat tulevat pohjoisesta, mutta näitä meidän lohiamme pyydetään myös niiden vaeltaessa kotikoskiinsa kutemaan. Papit eivät enää kaipaa lohikymmenyksiään, mutta viime vuosina hylkeistä on tullut ankara verottaja.
Itämeren lohenpyynti on sekakantakalastusta, joka ei erottele hyvin ja huonosti voivia kantoja. Kantakohtaiseen kalastukseen siirtyminen merkitsisi merellisen suurpyynnin lopettamista ja pyydysten sijoittamista jokiin ja aivan jokisuihin. Se olisi radikaali ratkaisu ja vaatisi ennen kuulumatonta konsensusta Itämeren rantavaltioilta. Nytkään kiintiöitä ei kunnioiteta. Pahimmaksi häiriköksi on nimetty Puola, joka pyytää paljon, mutta tilastoi vähän.
Kaikki on kiinni poliittisesta tahdosta. Pohjois-Atlantilla kehitys oli takavuosikymmeninä samanlainen kuin Itämerellä. Avomeri- ja rannikkokalastus niittivät enenevässä määrin parin tuhannen lohijoen satoa, kunnes 80-luvulla tehtiin tiukkoja päätöksiä ja kiellettiin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta avomerikalastus käytännössä kokonaan. Kanadassa rannikkokalastustukin lopetettiin 90-luvun alussa.
Erästä virkamiestä siteeraten: "Eihän lohen katoaminen elämää kaada, mutta olisihan se tyhmää." Luomakunnan kruunun ansioluettelossa se ei olisi niitä katalimpia tappokeikkoja, mutta ei niitä vähäisimpiäkään.
Kommentoi