Kansallinen yleisradioyhtiö kantaa suurta huolta päivittäin ilmestyvien painettujen sanomalehtien tulevaisuudesta.
TV-lähetyksissä kerrotaan, miten lehtien levikit laskevat, mainostulot pienenevät, verkkopalvelut muuttuvat maksullisiksi ja väkeä irtisanotaan. Samalla povataan lehtien täystuhoa, jos ei nyt, niin hetken päästä.
Ylen huolenpito voisi lämmittää, ellei yleisradioyhtiöllä olisi tukevasti oma lehmä ojassa.
On totta, että lehtien levikit ovat laskeneet 1990-luvulta lähtien. Mediakentän monimuotoistuminen, lama ja mediankäyttötapojen muuttuminen ovat vaikuttaneet lukutottumuksiin ja maksuhalukkuuteen.
Nettiuutisissa mentiin tekniikka edellä, kun toimituksellista sisältöä jaettiin ja jaetaan yhä maksutta kaikille halukkaille. Painettu sanomalehti elää tilausmaksuista ja mainostuloista. Digitaalinen ansaintalogiikka on vielä kehitysvaiheessa.
Siinä missä toinen tykkää kahisevasta lehdestä, toinen pitää tablettia tai nettiä hyvänä lukupaikkana. Ongelma tulee siitä, että digitaalisten hinta ei vielä ole kohdallaan.
Maksutonta nettiä lukevat vaativat hanakasti palveluja ja tuntuvat vain häiriintyvän mainosbannereista. Ei kuitenkaan pitäisi.
Jo pelkkä moderointi maksaa ja ihmisillä on vimmattu halu kommentoida ja osallistua keskusteluun.
Se on sitä yhteisöllisyyttä, joka paperiyhteisöllä on ollut aina, ja joka kukkii nyt netin kautta, hyvässä ja pahassa.
Digitaaliset tilausmallit ja maksumuurit ovat mediassa osittain käytössä. On vain ajan kysymys, milloin niiden käyttö laajenee, sillä ei ole mitään järkeä jakaa journalistista sisältöä ilmaiseksi.
Kyse on asennemuutoksesta, jossa kuluttajankin toivotaan ymmärtävän, etteivät maksuttomat nettilehdet ole mikään automaatti, jonne jutut ja kuvat ilmestyvät ilmaiseksi.
Jostain syystä ihmiset ovat valmiita maksamaan operaattorille useita kymmeniä euroja kuukaudessa sisällön välittämisestä, mutta eivät sisällön tuottamisesta nettisivuille.
No, entä sitten tämä Yleisradio, joka toistuvasti krokotiilinkyyneleet silmissään kertoo painetun lehdistön vaikeuksista.
Tilanne median sisällä kiristyi, kun Yleisradio sai verotusoikeuden. Valtava ”valtion virasto” voi jakaa sisältönsä vapaasti eetterissä ja netissä ja kilpailla markkinaehtoisen lehdistön hengiltä. Se ei ole reilua.
Verotusoikeus takaa Ylen rahoituksen, kun muu media tuottaa journalistista sisältöä lukijoiden ja ilmoittajien luottamuksen varassa. Ylen ei tarvitse piitata näistä ehdoista. Se ei ole vapaan kilpailun osapuoli.
Kansallisella yleisradioyhtiöllä on vahva puolustus, sillä sen hallintoneuvostossa istuvat ”eduskunnan omasta radiosta” huolta pitävät kansanedustajat.
Ylen erityisasemaa perustellaan julkisen palvelun velvoitteella. Muu media ei kuitenkaan enää niele perustetta, sillä mitäpä muuta lehdistö tekee kuin julkista palvelua! Yleisradion etuoikeutettua asemaa mediakentässä on entistä vaikeampi takeltelematta hyväksyä.
Ylen tulevaisuus on kuitenkin poliitikkojen käsissä, kun muun median tulevaisuus on lukijoiden jailmoittajien varassa.
Ylessä ei kannata luottaa siihen, että 500 miljoonan euron vuosittainen pakkovero on ikuinen nautintaoikeus.
Merkkejä on jo ilmassa. Kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.) otti viikolla kantaa siihen, että murros ja kaupallisten toimijoiden haasteet pakottavat miettimään, pitäisikö rahaa jakaa useammalle toimijalle. Totta. Sasi sanoi sen ääneen. Miksi rahaa ei jaeta muillekin julkisen palvelun tuottajille?
Tästä hätääntyneenä hallintoneuvoston puheenjohtaja Ilkka Kantola (sd.) ehätti väläyttämään lehtien arvonlisäveron palauttamista nollaluokkaan. Edessä on prosessi, jossa Yle ei voi loputtomiin olla suojassa.