Kun joku tekee jotain kamalaa, tahdomme löytää syyn.
Kotoista väkivaltaamme pohdittaessa on puhuttu yhteisöllisyyden puutteesta. Tekijä on ollut eristetty, kiusattu, vailla ymmärtäjää ja tukiverkostoa. Jos olisimme yhteisöllisempiä, tapahtunut olisi voitu estää.
Yhteisöllisyyttä ei voi kuitenkaan manata erillisenä avuksemme. Se liittyy suurempiin rakenteisiin.
Perinteisissä yhteiskunnissa yhteisö on etusijalla. Suvun, yhteisön ja sosiaaliluokan siteet säätelevät yksilön elämää kehdosta hautaan. Samalla seudulla asutaan pitkään, kylien ja pikkupaikkojen ihmiset elävät vierekkäin sukupolvesta toiseen.
Yhteisö on suojellut, mutta myös rajannut, sitonut ja lukinnut. Moderni on merkinnyt ennen kaikkea rajojen poistamista. Modernin elämänmuodon voittokulku on lisännyt yksilönvapautta ja liikkuvuutta, josta on seurannut sekä perinteiden että perhesiteiden höltyminen.
Nykyään meille länsimaisille perinteet, joiksi laskemme uskonnon harjoittamisen, näyttäytyvät irrallisina ja valinnaisina. Ihmettelemme niitä, jotka pitävät perinteitään jakamattomana kokonaisuutena, vaikka oma historiamme kertoo, että kulttuuripiirteet eivät ole erikseen shopattavissa. Ne tulevat nipuissa ja ehdollisina.
Mitä enemmän yksilönvapautta, sitä vähemmän yhteisöllisyyttä.
Pinnalta katsottuna on erikoista, että yksinäisyys on ongelma Suomessa ja muissa länsimaissa. Asumme lähempänä toisiamme kuin koskaan. Meillä on paremmat välineet olla kosketuksissa muihin. Matkustaminen on nopeaa. Puhelin kulkee aina mukana. Netti kytkee meidät lähes koko maailman ihmisiin ja asioihin.
Yhteenkuuluvuus ei kuitenkaan synny satunnaisesta lähekkäin asumisesta tai siitä, että keksitään uusi liikkumisen tai kommunikaation tekniikka.
Tarvitaan aikaa vahvistaa siteitä. Tarvitaan arvoja, tietoja ja kokemuksia, joita pidetään yhteisinä.
Teknologia voi toimia sekä vieraannuttavana että rajoittavana voimana. Sosiaaliturvatunnukset, pankkitunnukset ja passit sormenjälkineen luokittelevat ja paikantavat meidät ja Facebookin kaltaiset nettilinkit keräävät tietämättämme meistä tietoa.
Kuten ennen, on nytkin liki mahdotonta kieltäytyä kuulumasta yhteisöön. Mutta se on virtuaalinen, kohtelee meitä persoonattomasti eikä anna meille samaa merkitystä ja tukea kuin perinteiset yhteisöt.
On tosin havaittavissa, että vanhat siteet korvautuvat spontaanisti uusilla. Nuorten elämässä ystäväpiiri on ottanut pitkälti suvun tehtävät. Liian monelle miehelle vaimo on kuitenkin se ainoa ystävä, jonka lähtö merkitsee musertavaa menetystä.
Terve ihminen osaa olla myös yksin ja hiljaa. Maaninen seuran kaipuu ja rauhaton hälinä voivat olla tapa peittää ongelmia, joita pitäisi pysähtyä miettimään. Ylisosiaalinen ja ylivirikkeinen ympäristö voi pahentaa yksinäisyyden ongelmaa. Jos häly ja levoton muutos ovat normeja, hiljaisuus ja yksin jääminen muuttuvat ahdistaviksi tiloiksi.
Työkulttuuri on meilläkin alkanut sortaa hiljaisia, yksinään viihtyviä introvertteja. Olisi syytä kuulla psykologien varoituksia siitä, että introverttien pakottaminen sisälle ylisosiaaliseen muottiin on diktatorista ja merkitsee heidän luontaisten kykyjensä haaskaamista.
Yksin viihtyminen on eri asia kuin yksinäisyyden tunne. Lähes kaikki pelkäävät jäävänsä yksin jonkin kriisin, eron, sairauden ja kuoleman kohdatessa. Tunne yksin jäämisestä voi ruokkia järjetöntä ahdistusta, josta pyritään pois seurauksista välittämättä.
Netistä löytynyt yhteisö ei välttämättä anna apua henkisesti eristyneelle, vaan lietsoo harhaa omasta erityisasemasta ja ylemmyydestä.
Tällaisen yksinäisyyden tunnistaminen ei onnistu työryhmien mietintöjen avulla. Vanhojen rakenteiden murruttua kestää aikansa kunnes uudet tukipuut ovat pystyssä ja kohdallaan. Niiden syntyä ei edesauta ilmapiiri, jossa yhteisöjä koskevia valtavia muutoksia runnotaan kiireellä läpi.
Kirjoittaja on kirjailija ja kielen- ja kulttuurintutkija.
Kommentit