Vuoden 1991 lopulla Gorban aika oli ohi. Surkea ja onneksi lyhytikäinen vallankaappausjuntta sulki hänet ensin kotiarestiin Krimille, ja sen jälkeen Boris Jeltsin poimi hedelmät antamalla kasvot Venäjän uudelle alulle.
Nyt Venäjällä jälleen marssitaan kaduilla vaatimassa lisää ja kunnollista demokratiaa, ja Gorbatshovkin näkyy olevan mukana taustajoukoissa. Historia kulkee joskus kummallisia latuja. Mitä ikinä Venäjän keväänä tai talvena tapahtuukin, se on alkaneen vuoden tärkeimpiä uutisia. Suomelle eritoten.
TV1 näytti joulukuussa erinomaisen dokumenttisarjan Hyvästi toverit, jossa käytiin läpi neuvostoimperiumin sortumista ja itäisen Euroopan vapautumista. Se oli huikea matka lähihistoriaan, sen toiveisiin ja pelkoihin. Ennen muuta se oli kertomus vapauden janosta. Nuo murroksen vuodet tulivat myös joulukuussa liki, kun Tshekin entinen presidentti Václav Havel kuoli. Havel jos kuka nousi symboloimaan koko silloisen Itä-Euroopan uutta alkua.
Näytelmäkirjailija Havelin tarina sai samalla miettimään, minkä kumman takia Suomen kulttuurielämästä ei tunnu millään nousevan kovan luokan kansallisia mielipidevaikuttajia. Juuri sellaiselle hahmolle presidentinvaalit olisivat omiaan, vaan kun ei niin ei. Mutta tämä on jo toinen tarina.
Silti Havel ja Gorbatshov tuntuvat jo täysin menneisyyden hahmolta. Nyt eletään toisenlaista aikaa, jolla kylläkin tuntuu olevan jotain yhteistä parinkymmenen vuoden takaisten näkyjen ja tunnelmien kanssa. Kansoja on kaduilla, muutoksen ja murroksen tuulia ilmassa. Etenkin arabikeväässä on samaa henkeä kuin oli Itä-Euroopan järjestelmien äkkirysäyksessä. Mitä henkeä Venäjän mielenosoituksissa lopulta on, se selvinnee kohta. Ja eiköhän ainakin Kreikassa vielä nähdä monenlaista.
Jotain on Euroopassa meneillään. Tällä erää yhteinen nimittäjä vain ei ole toivo, vaan jokin epämääräinen pelko ja huoli. Velkakriisi kaatuu päälle, euroalueen kohtalo on auki, koko unioni tuntuu muuttuneen kinaajien ja välistävetäjien kerhoksi. Silti pohjavireenä on jotain muutakin. Itäistä Eurooppaa ei ole tässä paljon katseltu, vaikka syytä olisi.
Yksi alkaneen vuoden tärkeimpiä kysymyksiä on, onko Unkari muuttunut Euroopan edelläkävijäksi vai poikkeustapaukseksi.
Näyttää nimittäin vahvasti siltä, että mikään muu EU-maa ei ole - vielä - yhtä suuressa vaarassa liukua pois eurooppalaisista perusarvoista. Valtapuolue Fidesz muovailee ehdottomalla enemmistöllään perustuslakia tavalla, joka herättää ulkopuolella aina vain enemmän kysymysmerkkejä.
Jouluaaton aattona Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton lähetti Budapestiin pääministeri Viktor Orbánille kirjeen, jossa ilmaisi vakavan huolensa Unkarin sananvapaudesta, tuomioistuinten itsenäisyydestä, yksilönvapauksista ja niin edelleen. Kirje on hyvin suorasanainen liittolaismaan sisäisiin asioihin menevä varoitus siitä, mille tielle Unkari on liukumassa.
Tässä siis on maa, jossa valtapuolue näyttää vääntelevän perustuslakia omien intressiensä mukaan vaientaen samalla kriittisiä ja itsenäisiä ääniä, ja jossa yksi pääoppositiopuolueista on aivan poikkeuksellisen kansallismielinen, omine puolisotilaallisine siipineen. Keskustan ja vasemmiston oppositio marssii parhaillaan kaduilla, kaikki epävakauden enteet ovat olemassa.
Tässä on myös maa, jonka talous on hyvin pahassa jamassa, vailla mitään näkyä paremmasta. Unkarista on hyvää vauhtia tulossa testitapaus siitä, kestävätkö eurooppalaiset demokratian arvot todella talouden sakkaamisen ja kasvavan kansallismielisyyden paineissa. Jos eivät kestä, se voi mullistaa Eurooppaa siinä missä 20 vuoden takainen murroskin. Mutta tällä kertaa aika eri tavalla. Tämä on asia, joka kuuluu Suomellekin.
Kommentoi