Kolumnit

Tuntematon äidinkieli viidessä näytöksessä

Kolumnit 5.12.2017 12:00
Marja Tuominen

Ensimmäinen näytös: On vuosi 1932. Oulun yhteislyseossa – aiemmalta ja nykyiseltä nimeltään Oulun Suomalainen Yhteiskoulu – on alkamassa ruotsin tunti.

Marja Tuominen.

Opettaja astuu luokkaan, ja oppilaat aloittavat laulun: ”Nouse, riennä Suomen kieli, / korkealle kaikumaan! / Suomen kieli, Suomen mieli, / niiss’ on suoja Suomenmaan…” Opettaja vaientaa laulajat: ”Olette niin pentuja, että teillä on vielä korvantaustat märkinä, ja tuollaiseen rupeatte.” Kun äitini keväällä 1934 sai ylioppilaslakkinsa, hän uhallakin tovereidensa tavoin hankki siihen aitosuomalaisen lyyran. Kun itse sain lakkini keväällä 1972, tein samoin, mutta vain koska se oli pienempi ja kauniimpi kuin tavallinen lyyra ja koska äidilläkin oli sellainen.

Toinennäytös: ”Jo muinaiset mökinemännät Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa [opiskeluaikojen sanastonkeruumatkoillasi] huomioivat sinun kultaisen luontosi ja viehätysrikkaan ulkonaisen olemuksesi. – – Nyt kun ajan hammas on jo karistanut harteillesi koko joukon korjaamattomia aineita, sinä yhä seisot tukevasti toisella jalalla suomalaisen kansallisromantiikan ilta-auringossa viitaten toisella modernin lyriikan aamunkoittoa kohti.

Me kaikki tiedämme, että kaimasi ja kasvinkumppanisi Rintalan Pate jo niittää kunniaa ja mainetta kaunokirjallisuuden jalolla heinäpellolla, mutta sinä olet ottanut harteillesi isänmaan taimitarhan ja mitä suuremmalla innolla varustettuna suorittanut kielivirherikkaruohojen kitkemistoimintaa oikeakielisyyden ohdakkeisella saralla…”

Tähän tapaan me Oulun Norssin kielilinjan abiturientit kevään 1972 penkkareissa esitimme kiitoksemme lukion äidinkielen opettajallemme Paavo Leinoselle.

Jos emme olleet oppineet, miten kirjoitetaan hyvää suomea, ainakin osoitimme oppineemme, miten sitä ei tehdä.

Ruotsiahan olimme opetelleet koko oppikoulun ajan, ja lukion kielilinjalla saimme valita yhden vieraan kielen enemmän kuin reaali- ja matematiikkalinjan oppilaat. Pitkän saksan lukijana valitsin ranskan ja englannin.

Äidinkielen opinnoille olimme keskikoulussa saaneet vankat pohjat lehtori Tauno Lähteenkorvalta.

”Olemme saaneet aineettomana perintönä kauniin, ilmaisuvoimaisen ja ajassa muuttuvan kielen.”

Kolmas näytös: Opetustilanne jos toinenkin pohjoissuomalaisessa yliopistossa joskus 2010-luvulla. Historiantulkintoja koskevan keskustelun sijaan opettaja päätyy selittämään opiskelijoille suomen kielen pilkkusääntöjä. Niitä toki voi harkitusti rikkoa jos ne osaa, mutta niitä ei voi harkitusti rikkoa jos niitä ei ole koskaan opetellutkaan. Joskus pilkku väärässä paikassa saattaa muuttaa koko virkkeen merkityksen, jopa kääntää sen kokonaan päälaelleen. Sama koskee lauseenjäsennystä, virkkeen sisäisiä viittaussuhteita ja sanajärjestystä. Painetut mediat tarjoavat tästä päivittäin surkuhupaisia esimerkkejä. (Klassikkotapaus on tapaturman uhri, joka menehtyy sairaalassa saamiinsa vammoihin.)

Poimintoja huolimattomasta kielenkäytöstä kootaan viikoittain Yle Radio 1:n ohjelmaan Aristoteleen kantapää ja Suomen Kuvalehden palstalle Jyvät & akanat. Mutta tekijälle sattuu; saman lehden numeron 6/2016 tiedeuutisen mukaan ”Nasan tutkija Kevin Grazier simuloi tietokoneella aurinkokunnan evoluutiota sadan miljoonan vuoden ajan”.

Opetustilanteessa tavanomainen selitys virheille on se, että välimerkkisääntöjä nyt vain ei koskaan oikein ole opittu tai peräti opetettu. Tai että opiskelija osaa vain englannin kielen pilkutuksen, kun se on niin paljon tutumpi. Tai että tietokoneohjelma tekee välimerkit oman mielensä mukaan, eikä diginatiivi osaa korjata esimerkiksi ohjelman automaattisesti tarjoamaa ajatusviivaa yhdysviivaksi tai toisin päin.

Neljäs ja viides näytös: Joskus 2010-luvulla istun elokuvateatterissa ala-asteikäisen tyttärenpojan kanssa katsomassa lapsille suunnattua piirrosfilmiä. Välillä Joonatan painaa kädet silmilleen tai korvilleen, työntää päänsä kainalooni. Kotimatkalla korvissani soi edelleen ”me haluu jengaa, ketä haluu hengaa…” tai jotain sinne päin. Kysyn lapselta, miten hän on ymmärtänyt elokuvahahmojen puhetta. Hän vastaa: ”No, ehkä osan.”

Jokunen vuosi myöhemmin paneudumme yhdessä viimeistelemään Joonatanin piirtämää sarjakuvaa, joka vilisee seikkailua, miekkojen kalistelua, vehkeilyä, ystävyyttä ja orastavaa romantiikkaa. Joonatan sanelee, ja minä yritän parhaani mukaan tekstittää. Ykskaks tarinaan ilmestyy sana ”aamu-usva”. Vähän hätkähtäen kysyn, mistä se tähän nyt putkahti. Joonatan kertoo, että joskus aamusella katsellessamme Rovaniemen läpi virtaavan Kemijoen ylle leviävää harsomaista verhoa olen kertonut, että sitä kutsutaan aamu-usvaksi: ”Se on niin kaunis sana, että se pitää saada tähän mukaan.”

Epilogi: Olemme saaneet aineettomana perintönä kauniin, ilmaisuvoimaisen ja ajassa muuttuvan kielen, jonka vaaliminen rakkaudella ei ole keneltäkään eikä mistään muusta pois.

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.

MAINOS

Kommentoi

Paikallissää

Juttutupa

Kuumin keskustelu nyt

Suuri sotaharjoitus 2021

219 viestiä | Lue keskustelu

Päivän tykätyin viesti

Suuri sotaharjoitus 2021

Venäjä ei yksin omista kansainvälisiä vesiä. Suomi itsenäisenä maana voi kutsua tänne ketä itse haluaa. Siihen ei tarvit... Lue lisää...
Luvat ja valtuudet k...

Jari ja sarjakuvat

Jari

22.4.

Naapurit

23.4.
;

Uutiset osastoittain

Palvelemme sinua

Asiakaspalvelumme auttaa sinua mielellään Kalevan tilausasioissa ja muissa lukijan palveluissa.

Asiakaspalvelu

(08) 5377 610 (ma-pe 9-16)

www.kaleva.fi/asiakaspalvelu

Kalevan medioilla tavoitat 331 000 lukijaa.

Yrityspalvelut

(08) 5377 180

www.kaleva.fi/yrityspalvelut


stats-image