Pahin virhe oli kytkeä sote-uudistus kuntauudistukseen.
Näin jää ottamatta huomioon lääketieteessä tapahtunut suuri mullistus.
Se on muuttanut terveydenhuollon töitä ja ihmisten hoitamista radikaalisti sotien jälkeisestä ajasta, jolloin nyt voimassa olevat rakenteet on luotu.
Viisaita sanoja, erittäin viisaita. Valitettavasti ne eivät ole minun ajatuksiani, vaan Lääkäriliiton politiikkajohtaja Heikki Pärnäsen. Häntä haastateltiin hiljattain Lääkärilehteen sote-uudistuksesta.
Tuoreimman sote-työryhmän loppulausumaa on hehkutettu yksimieliseksi. Tärkeintä oli saada vihdoin päätös, korostettiin.
Valitettavasti tuossa päätöksessä ja yksimielisyydessä ei ole hehkuttamista. Päätös oli kopioitu suoraan hallituksen kehysriihen linjauspapereista.
Lopputulos on niin keskeneräinen ja sekava, että se antaa mahdollisuuden lähes kaikkeen.
Vielä Suomen terveydenhuoltoa ei ole pelastettu – jos ei tuhottukaan. Mutta edelleen on suuri vaara mokata perusteellisesti.
Lapsena meille väitettiin, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Suomessa on niin hieno peruskoulu ja terveydenhuoltokin.
Harmi vain, että tämä hieno terveydenhuoltojärjestelmä on osoittautunut vuosien varrella epäoikeudenmukaiseksi.
Muualla maailmassa asiat ovat paremmin. Ei ole sittenkään lottovoitto syntyä Suomeen, vaan Ranskaan. Tai Ruotsiin.
Epäoikeudenmukaisuus johtuu osin siitä, että Suomen terveydenhuollosta vastaavat kunnat.
Siksi palvelujen saatavuus ja laatu vaihtelevat suuresti eri puolilla maata.
Päättäjiä tämä ei näytä huolettavan, sillä he eivät käy terveyskeskuksissa. He asioivat työnantajansa tarjoamassa työterveyshuollossa ja käyttävät vakuutetun lapsensa yksityisellä lastenlääkärillä.
Sote-uudistuksen tavoitteena oli luoda maahan oikeudenmukaisempi terveydenhuoltojärjestelmä, mutta tämä tavoite ei näytä toteutuvan.
Päättäjät eivät uskalla tai edes halua siirtää vastuuta tervey-denhuollosta kunnilta pois, vaikka tällainen uudistus saattaisi olla avain tasa-arvoisempaan järjestelmään.
Moni asiantuntija on ehdottanut kaikkien palvelujen siirtämistä sote-alueille, joita voisi olla Suomessa joko viisi tai parikymmentä eli sama määrä kuin nyt on yliopistosairaaloita tai sairaanhoitopiirejä.
Tämä alue vastaisi sekä perusterveydenhuollosta että erikoissairaanhoidosta, ja sinne pistettäisiin myös kaikki terveysrahat ja työntekijät.
Isoja hallintoviritelmiä ei tarvittaisi, jos nykyiset sairaanhoito- tai yliopistosairaalapiirit ottaisivat tehtävät hoitaakseen.
Näin ei kuitenkaan käy, sillä sairaanhoitopiirit aiotaan lakkauttaa. Suomen terveydenhuoltojärjestelmän parhaiten toimiva osa eli erikoissairaanhoito uhkaa silppuuntua, jos sitä lähdetään hajottamaan ympäri maakuntia.
Lisäksi 20 000–50 000 asukkaan kunnille on jäämässä oikeus vastata tietyistä palveluista itse. Sillisalaattihan siitä syntyy.
Syrjäisten kuntien mahdollisuus selviytyä terveyspalvelujen järjestämisestä käy entistä tukalammaksi, sillä lääkärit ja hoitajat eivät halua niihin töihin.
Vastuu on liian suuri, ja kollegojen tuki puuttuu. Kunnan ainoa mahdollisuus on turvautua keikkafirmoihin, ja se maksaa.
Terveyskulut kasvavat, sillä väestö vanhenee, hoidon tarve lisääntyy, lääketiede kehittyy, ja hoitomahdollisuudet paranevat. Raha ei kuitenkaan kasva puissa.
Muutama yllättävä, kallis hoito saattaa sekoittaa pikkukunnan koko budjetin.
Isommassa organisaatiossa yllätyksiä on helpompi hallita. Siellä myös riittää työntekijöitä, joita voidaan kierrättää paikkaamaan syrjäisimpien alueiden vajetta.
Vastuun siirto ei tarkoittaisi vain palvelujen keskittämistä. Lähipalvelujakin tarvitaan.