Mainos

Sotatalous haastaa ymmärryksen talouselämästä

Kolumnit  20.3.2012 | Päivi Alasuutari Muuta tekstin kokoa -+

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä hämmentyneempänä yrittää ymmärtää rahan liikkeitä ja koko talouden logiikkaa.

Oman talouden pyörittämisen myötä realiteetit ovat tulleet tutuiksi: tuloja pitää olla vähintään yhtä paljon kuin menoja. Aina parempi, jos tulopuoli jää plussalle, että jää varaa yllätyksiin ja voi vaikka kehittää jotain uutta.

Kotitalousnäkökulmasta tavallinen kansalainen ymmärtää myös esimerkiksi kuntauudistushankkeiden logiikan.

Ei siitä pitkällä tähtäimellä mitään tule, jos kunta ei pysty tuloillaan pitämään huolta lapsista, vanhuksista ja sairaista, kouluttamaan, auraamaan teitä ja pitämään kiinteistöjä kunnossa, muiden muassa.

Ei naurata Suomen kauppataseen viime vuotinen 3,5 miljardin euron alijäämäkään keskivertokansalaista. Kyllä kansantaloudessakin pitää myydä enemmän kuin ostaa.

Budjettineuvotteluja seuraava ymmärtää, että tiukkaa on, eikä ole helppoa saada tuloja ja menoja täsmäämään. Sitten demokratiassa neuvotellaan, mikä on tärkeintä ja mikä vähemmän tärkeää. Moni asia jää toteuttamatta, koska ei ole rahaa.

Mutta mitä tapahtuu talouselämän laeille, kun ryhdytään sotimaan?

Sitä voi vain ihmetellä katsoessaan esimerkiksi kuusiosaista ranskalaisdokumenttia Maailmansodan kurimuksessa, jota Yle Teema on esittänyt kahteen otteeseen. Sarja on julkaistu myös DVD:nä ainakin englanniksi. Huolellisesti tehdyssä dokumentissa on runsaasti myös aikaisemmin julkaisematonta materiaalia taistelukentiltä.

Niin eilisen kuin tämän päivän näkökulmasta tuntuu täysin käsittämättömältä, että puoli maailmaa voi sotia kuutisen vuotta ja jostain löytyy varoja tuottaa sotakalustoa, liikuttaa joukkoja maailman laidalta toiselle, ruokkia, varustaa ja asuttaa heidät.

Saksa pystyi siinä sivussa tuottamaan kokonaisen murha-teollisuuden, holokaustin. Sekin vaati isoja investointeja: suunnittelua, rakentamista, kuljetuskapasiteettia, logistiikan, henkilökuntaa.

Sodan varsinaisena tuotoksena tuhottiin maan tasalle lukuisten yhteiskuntien perusrakenteet ja tapettiin kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Entä jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut ja saisimme tehtäväksemme arvioida, miten Euroopalle kävisi näin massiivisen maailmansodan jälkeen?

Epäilen, että niin tutkija kuin keskivertokansalainen ennustaisi valtioiden tuhoutuvan moisesta hävittämisestä ja taantuvan pieniksi klaaneiksi keskiaikaiselle tasolle.

Mitä vielä, sotaa seurasi nousukausi, kun piti jälleenrakentaa se, mikä oli vaivalla hävitetty. Mistä ihmeestä niitä varoja löytyi? Historiankirjat kertovat, että Yhdysvalloista, mutta keskivertokansalainen voi vain ihmetellä, että rahaa ja luottoa löytyi niin paljon.

Suomen osalta hämmästyttää, miten hävinnyt ja hävitetty maa pystyi heti sodan jälkeen aloittamaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen.

Jo 1940-luvulla toteutettiin merkittäviä perhepoliittisia uudistuksia, kuten lapsilisät, äitiysavustuksen kehittäminen ja kodinperustamislainat. Vuonna 1956, vain 11 vuotta sodan loppumisen jälkeen, sosiaalipolitiikassa siirryttiin köyhäinhoidosta huoltoapulain myötä huoltoapuun ja uudistettiin kansaneläkelaki.

Yhteiseen hyväänkin löytyy siis rahaa, jos asia koetaan tarpeeksi tärkeäksi.

Jos ratkaisuja ei löydy, rahanpuutetta enemmän kysymys voi olla siitä, etteivät taloudellisen vallan haltijat enää koe samanlaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta muita suomalaisia kohtaan, ja vielä kauempana lienee ajatus solidaarisuudesta koko EU:n kansalaisia kohtaan.

Näyttää siltä, että eliitti huolehtii nyt voitoista omiin taskuihinsa niin, että ainakin oman klaanin talous tulee turvattua monen sukupolven päähän.

Lähetä kuva, video tai juttuvinkki viestinä puhelimellasi numeroon 13222 tai käytä lomaketta.

Mainos
Mainos
Mainos
Mainos
Uusimmat » | Kolumnit Down Up
Pääuutiset
Mainos
stats-image
Takaisin ylös