Vappua voi juhlia monin tavoin. Seuraavassa yksi esimerkki.
Tämän kirjoittajalla oli ongelma vuoden 1990 vapun alla. Mennäkö seuraamaan Moskovan Punaisen torin vappujuhlallisuuksia Leninin mausoleumin molemmin puolin olevilta lehtereiltä vai kävelläkö epävirallisten mielenosoittajien kanssa virallisen mielenosoituksen hännillä ja ottaa riski, että parhaat palat jäävät näkemättä?
Kevääseen 1990 mennessä neuvostopakkopaita oli höltynyt jo niin paljon, että Punaisen torin vappujuhla avattiin ensi kertaa myös puolueen otteesta vapaille kansalaisjärjestöille, ”neformaleille”.
Päätös oli neuvostovallanpitäjien kannalta virhe. Pöljän tuurilla valitsin neformalien vappukulkueen.
Kymmeniätuhansia ihmisiä alkoi kokoontua vappuaamuna lähelle yhtä Moskovajoen ylittävää siltaa.
Aurinko paistoi, ilmapiiri oli innostunut. Sitten lähdettiin liikkeelle. Matkan varrella seisoi hämmästyneen näköinen Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläs, joka kuvasi neformalien kulkuetta videokameralla.
Kun mielenosoituskulkue saapui Punaisen torin laitaan, vaisu virallinen mielenosoitus oli juuri päättynyt. Siinä oli mukana ennätyksellisen vähän ihmisiä, koska osanotto oli ensi kertaa vapaaehtoista.
Puolueen terävä pää, pääsihteeri Mihail Gorbatšovin johdolla, seisoi Leninin mausoleumin piippuhyllyllä.
Puoluejohtajat eivät lähteneet pois virallisen vappukulkueen jälkeen, vaan jäivät paikoilleen.
Sekin oli virhe.
Torilla seisoi ihmisränneinä miesjonoja käsikynkässä. Vapaaehtoisiksi esittäytyneillä oli kaikilla vaaleat pusakat ja lippalakit. KGB-miesten tehtävä oli varmistaa, ettei epävirallinen mielenosoitus ryöstäydy käsistä.
Heitä oli varmasti tuhansia.
Sitten se alkoi.
Virallisen paraatin järjestäjät olivat päättäneet, että juhlamusiikki jätetään pauhaamaan kovaäänisistä. Nkp:n johtajien ei haluttu kuulevan, mitä epäviralliset mielenosoittajat huutaisivat.
Otteita huudetuista iskulauseista: ”Alas KGB!”, ”Vapaus Liettualle!”, ”Erotkaa, erotkaa!” ”Kristus on ylösnoussut, Mihail Sergejevitš”.
Otteita banderolleista: ”Sosialismi – ei kiitos”, ”Alas punaisen fasismin imperiumi”, ”Puolueapparaatti on aidsia pahempi”.
Aivan erityisesti mieleen on jäänyt lippalakkipäisen pojannaskalin oksankarahkaan kiinnitetty pahvikyltti.
Siinä luki: ”Prošla zima, prišlo leto, spasiba partiju za eto.” (Talvi on takana, kesä tullut tilalle, kiitos siitä puolueelle.)
Tätä iskulausetta hoettiin syvimpinä neuvostoaikoina tosissaan. Nyt se oli täynnä purevaa ivaa.
Kävelin väkijoukon mukana ja pysähdyin mausoleumin edustalle. Matkaa neuvostojohtajiin oli viitisenkymmentä metriä. Onneksi olin ottanut kiikarit mukaani.
Seuraava oli absurdeimpia tilanteita, joissa olen ikinä ollut. Musiikin, huutojen, vihellysten ja buuausten sekasotkusta syntyi infernaalinen meteli. Ikkunaverhot heiluivat Kremlissä.
Pönäkän neuvostovallan suurimmat johtajat joutuivat sen pyhimmässä paikassa kuuntelemaan ja katsomaan, kuinka heidän vallassaan siihen asti kiltisti olleet alamaiset antoivat heidän kuulla kunniansa.
Kiikareistani näin, että puoluejohtajat eivät tienneet, miten päin olla.
Kivettyneitä naamojen ilmeitä on vaikea kuvailla. Jos puoluepamput eivät olleet siihen mennessä ymmärtäneet, että heidän valtansa päivät olisivat kohta luetut, nyt se varmaan alkoi valjeta. Heitä kävi itse asiassa sääliksi.
Puoluepamput kestivät rienausta 25 minuuttia. Poistuessaan he saivat peräänsä vihellys-, taputus- ja buuauskonsertin. Hämillisesti hymyillyt rouva Raisa Gorbatšova poistui kutsuvierasaitiosta.
Outoa oli sekin, että pusakkamiehet eivät tyrkkineet tämän kirjoittajaa eteenpäin saati pidättäneet. Pysyin paikoillani noin tunnin, jonka epävirallinen kulkue suurin piirtein kesti.
Se oli erilainen vappu, jonka muistaa vielä vappuna 2013.