Sähköinen kynsiviila?

Selaillessani aikakauslehteä huomasin mainoksen, jossa kaupattiin sähköistä kynsiviilaa. Ajattelin lukevani väärin.

Olisiko niin turhanpäiväistä kapinetta olemassa? Katsoin tarkemmin. Aivan oikein, myynnissä oli kynsiviila, jota käyttäessä ei tarvitse enää liikuttaa kättään.

Miksikäs ei sähköistä kynsiviilaa, kun on sähköhammasharjakin, sanoisi joku.  Niin, jos on sähköhammasharja.  Minulla ei ole.  Minulla ei ole navigaattoria,  ei videokameraa,  ei edes mikroaaltouunia tai astianpesukonetta.

Televisiomme ei ole tyylikäs kapoinen taulu, vaan vanha ruma mötikkä. Kestää tovin, ennen kuin ruudulle ilmestyy kuva.

Puhelimeni on vanha eikä siinä ole nettiyhteyttä. Sähköhella on vanha ja auto on vanha – tosin vähän ajettu. Ne toimivat, se riittää.

Matkapuhelimen, kotinettiyhteyden ja verkkopankkitunnukset olen hankkinut vasta kun elämä ilman niitä alkoi muuttua huomattavan vaikeaksi.

En vihaa koneita. Omistan niitä koneita, joille minulla on käyttöä. Minulla on kolme kannettavaa tietokonetta eri tarkoituksia varten.

Minua turhauttaa kyllä se, että tarvitsen vain murto-osaa niiden toiminnoista, ja se, että ne menevät minulle tarpeettoman monimutkaisuutensa takia entistä helpommin rikki.

En tunnustaudu muutosvastarintaiseksi. En vastusta muutosta, johon on aito ja hyvä syy. Torjun vain ajatuksen, että muutos olisi arvo sinänsä.

Lisäksi minut on koulittu olemaan kriittinen, ja muutosvastarinta on termi, jonka päätarkoitus on vaientaa kritiikki. Siis se mitätönkin kritiikki, joka esivaltaa tottelevassa, ylempiä kumartavassa Suomessa uskalletaan ääneen esittää.

Vastustan kyllä monia asioita, kuten teesejä, jotka minun pitäisi hyväksyä kysymättä, onko niillä perusteita, ja mekanismeja, jotka estävät minua tekemästä viisaita, kaukonäköisiä valintoja ja hämärtävät käsitykseni elämän keskeisistä arvoista ja päämääristä.

Suomen kesä on upea. Se tarjoaa mahdollisuuden irtautua turhista tarpeista ja keskittyä harvempiin, mutta tärkeisiin asioihin.

Kun kysytään, mikä on onni, moni suomalainen vastaa: se kun on kaunis kesäpäivä ja istuu laiturin nokassa. Tai: se kun on kaunis kesäilta ja vilvoittelee saunan edustalla. Onni on lähteä kalaan. Tai möyriä kasvimaalla.

Oma onneni on mennä metsään ja kuunnella sen ääniä.

Tietysti jotkut tahtovat mökilleen samat mukavuudet ja härpäkkeet kuin varsinaiseen asuntoonsa. Mutta paljon on niitäkin, jotka suvun vanhaan kesäasuntoon palatessaan palaavat myös entisajan yksinkertaisempaan elämään.

Yksi idyllisimmistä paikoista, joita olen tuntenut, oli appivanhempieni mökki Kuhmalahdella. He olivat päättäneet, ettei siellä tarvita sähköä, juoksevaa vettä tai sisätoilettia. Lämmitys hoitui puilla ja vesi kannettiin järvestä. Samalla tavalla asuttiin lapsuuteni kesien mummolassa, paitsi että vesi tuli kaivosta.

Elämä ilman kunnallistekniikkaa ei ole toki itsetarkoitus. Mutta se voi olla terveellinen tapa tavoittaa uudelleen kosketus luonnon ja oman ruumiin rytmiin ja mahdollisuuksiin. Me kaipaamme sitä. Miksi muuten lähtisimme reppu selässä tuntureille ja erämaahan?

Nykymaailmassa ihminen on harvoin kasvotusten itsensä ja perustarpeittensa kanssa. On niin kiire, niin paljon tehtävää, hankittavaa ja virikkeitä, ettei ehdi elää.

Downshiftaaminen ei kuulemma ole kansantaloudelle hyväksi. Riippuu siitä, kuinka moni sitä tekee. Tuotannon määrä ei ole itsetarkoitus sekään.

Meille, jotka emme kärsi puutetta, laatu olisi parempi tavoite. Jos suurin osa kysyisi ”tarvitsenko tätä todella?” ja ostaisi vähemmän, vaikkapa jättäisi sen sähköisen kynsiviilan hyllyyn, tavara voisi olla kestävämpää ja kalliimpaa.

Jos tahtoisimme kaiken kestävän pitempään, korjaaminen kannattaisi ja toisi uusia työpaikkoja. Luonto kiittäisi meitä ja riittäisi meille.
Unelmointia? Ehkä. Mutta kesällä voi antaa unelmillekin tilaa.

Kirjoittaja on kirjailija ja kielen- ja kulttuurintutkija.