Tiedän, että liikun nyt miinakentällä, jossa kannattaisi varoa jokaista askelta. Ruotsin kielen opiskelun puolustaminen suomenkielisessä Suomessa on asia, jolla korkeintaan hankkii itselleen vihamiehiä.
Loppumaton puhe "pakkoruotsista" on yhtä kaikki kummallista. Miksi ei puhuta "pakkomatematiikasta", "pakkohistoriasta" tai "pakkoliikunnasta"?
Koulua käydään, jotta pärjättäisiin elämässä. Kieliä opiskellaan, jotta selvittäisiin kanssakäymisestä muiden kuin omaa kieltä puhuvien kanssa.
Unohdetaan nyt hetkeksi se, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Ja että Suomesta löytyy pitäjiä, joissa suomella tulee heikosti jos lainkaan toimeen.
Ruotsin kielen opiskelulle löytyy muutoinkin hyviä perusteita.
On maailman luonnollisin asia, että koulussa opiskellaan naapurimaiden kieliä. Tältä kannalta on sääli, että venäjän opiskelu on Suomen kouluissa niin heikoissa kantimissa.
On suuri erehdys luulla, että englannilla pärjää kaikkialla. Toki ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset osaavat lähes aina englantia - usein paremmin kuin me suomalaiset - mutta on aivan eri asia kommunikoida kielellä, joka on edes toiselle osapuolelle äidinkieli.
Suomen kielestä emme saa maailmankieltä, vaikka täällä pidettäisiin löylynheiton tai ilmakitarasoiton MM-kisat joka viikko. Olkaamme ylpeitä kauniista äidinkielestämme, mutta opetelkaamme vieraita kieliä.
Ruotsin kielen alamäki Suomessa ajoittuu 1990-luvun suuriin mullistuksiin: kommunistileirin hajoamiseen ja Suomen EU-jäsenyyteen. Kahtiajakautuneessa Euroopassa Suomi halusi pitää hajurakoa neuvostoblokkiin pohjoismaisen identiteetin kautta. Pohjoismaiden neuvosto kiinnosti poliitikkoja, kun muutakaan ei ollut tarjolla. Ruotsin kielelle löytyi Suomesta ystäviä.
EU-Suomessa asiat ovat toisin. Pohjoismaiden neuvoston kokoukseen lähtijöistä ei synny kilpailua. Länsinaapurista ollaan kiinnostuneita vain maaotteluiden ja prinsessahäiden yhteydessä.
Tämä on sääli, sillä muut pohjoismaat ovat kaikesta huolimatta yhteiskuntajärjestelmältään, kulttuuriltaan ja ajatusmaailmaltaan meitä lähimpänä.
EU normalisoi Suomen aseman Euroopassa. Se on hyvä se. Mutta pesuveden mukana meni paljon arvokastakin. Niihin kuuluu motivaatio opiskella ruotsia.
On hikinen urakka yrittää selittää suomalaiselle peruskoululaiselle, miksi hänen pitäisi tarttua ruotsin kirjaan. Vaikeuskerroin kasvaa, mitä etäämmäksi länsirajasta tai rannikkoseuduista mennään. Jos kieltä ei kuule arkielämässä, on sen pänttäämiselle vaikea löytää kipinää.
Tästä huolimatta pakko on joskus hyvä suunnannäyttäjä. Itse kävin koulut itärajalla, missä ruotsia kuuli vain opettajan aukoessa suutaan. Usein teki mieli tunkea Lär dig svenska -opus lähimpään suonsilmään. Mutta kun perusteet tuli itkun kanssa hankittua, on oppiminen myöhemmin ollut helppoa.
Myönnettäköön, että ilman motivaatiota vieraan kielen lauserakenteet tarttuvat huonosti päähän. Mutta motivaatio voi syntyä myös pärjäämisellä ylioppilaskirjoituksissa. Nyt se tie on katkaistu ruotsin osalta, mikä on eräs keskeisiä syitä ruotsin alamäkeen Suomessa.
Parhaat oppimistulokset saadaan, kun vieraan kielen oppiminen aloitetaan mahdollisimman varhain. Rannikkoseutujen kielikylpyluokissa suomenkieliset lapset oppivat ruotsia luonnollisessa ympäristössä, ilman pakkoa ja pelottelua. Mallin soisi leviävän muuallekin Suomeen.
Vanhempien lasten kohdalla on motivaatio löydettävä harrastusten tai mielenkiinnon kohteiden kautta. Tuntuu mukavalta, kun ymmärtää mitä Eva Dahlgren laulaa. Ja on aivan eri asia lukea Stieg Larssonia alkuperäisasussa, ilman käännöksen laimennusta.