Vastauksetkin olivat kohtuullisen asiantuntevia: näkee, että ainakin johonkin on perehdytty. Eikä ihme, sillä asiantuntijat toisensa jälkeen ovat ulkopolitiikan näkymiä ennakoidessaan arvioineet, että arktisuuden merkitys nousee alkavalla presidenttikaudella.
Ei vähiten siksi, että Venäjä pitää sitä ahkerasti tapetilla.
Parhaillaan Moskovassa perustetaan uutta Venäjän arktisen politiikan julkaisua. Sen päätoimittajaksi on ryhtynyt Alexander Ignatiev, sujuvaa suomea puhuva veteraanidiplomaatti, joka juuri päätti kautensa Kirkkoniemessä kansainvälisen Barents-sihteeristön vetäjänä.
Nykyinen pääministeri Vladimir Putin on Venäjän maantieteellisen seuran puheenjohtaja ja piti syksyllä Arkangelissa asiantuntevan arktisen puheen. Monacon prinssi ja Islannin presidentti olivat kuuntelemassa, Suomen johtoa ei. Naparetkeilijä Artur Tsilingarov -- mies, joka kävi laskemassa maan lipun Pohjoisnavan alle -- on Venäjän kansallissankareita ja samalla vaikutusvaltainen valtapuolueen poliitikko.
Moni seikka viittaa siihen, että arktisuus on se suunta, jossa Suomella ja Venäjällä voi olla jatkossa uutta kumppanuutta. Tosin tässäkin on ensin nähtävä, missä kunnossa Venäjän valtarakennelma on pian pidettävien presidentinvaalien jäljiltä ja mitä muuta mietittävää vallanpitäjillä mahdollisesti silloin on.
Kannattaa varautua kummallisempiin käänteisiin kuin Suomen vaaleissa nähtiin.
Kansainvälisen arktisen kiinnostuksen kasvu on jo tunnettu seikka. Parin viikon päästä Rovaniemellä Lapin kauppakamarin tilaisuudessa puhuu kalifornialaisprofessori Laurence C. Smith, jonka pikavauhtia suomeksikin käännetty kirja Uusi pohjoinen on herättänyt melkoisesti huomiota. Tämä maantieteilijä povaa maailman talouskasvun ja ylipäätään hyvän elämän löytyvän vuonna 2050 juuri pohjoisilta alueilta.
Samassa tilaisuudessa kauppakamari julkistaa uusimman pohjoisen investointilaskelmansa, josta lienee lupa odottaa huikeita taloudellisten odotusten lukuja Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pohjoisosiin.
Suomen kallioperän ominaisuudet eivät ole arktisuudesta kiinni. Moni globaalitrendeistä riippuva tekijä on. Nämä seikat -- raaka-aineiden kysyntä, energiavarat, ilmastonmuutos, avautuvat liikennereitit -- sattuvat vahvistamaan toisiaan samoilla seuduilla. Se tietää asioiden muuttumista. Vaikka Paasikiven sanoin emme maantieteelle mitään mahda, ei maantiedekään aina vakiona pysy.
Kaikki arktisuuden merkityksen kasvussa ei suinkaan kohdistu Suomessa pohjoiseen. Itse asiassa Suomen elinkeinoelämästä meriteollisuus tähyää arktisen suuntaan kaikkein vahvimmin. Nämä telakat ja teknologian kehittäjät sijaitsevat etelärannikolla. Se tosiasia taas vahvistaa Suomen asemaa kokonaisuutena arktisena valtiona, ja merellinen toiminta kytkeytyy pitkälti Venäjän intresseihin.
Arktisen mielenkiinnon vahva nousu ei ole niinkään heijastunut Euroopan pohjoisosien alueelliseen yhteistyöhön, nimittäin Barentsin alueeseen. Mekanismit ovat toki olemassa mutta jotenkin säästöliekillä. Esimerkiksi yhtään venäläistä aluekuvernööriä ei osallistunut viimeisimpään alueneuvoston kokoukseen Kiirunassa.
Mutta Venäjälläkin alueellinen päätösvalta on kutistunut ja Moskovan rooli noussut. Jos jotain todella haluaa saada aikaan, se pitää hoitaa Moskovan kautta.
Kohta on vaalit käyty idässäkin ja jossain pitää uusien presidenttien tapaamisia järjestää, myös Suomen puolella. Sitten Mihail Gorbatshovin Oulun käynnin ne ovat kaikki tainneet olla Helsinki--Kultaranta -akselilla, mitä nyt kerran Lahdessa EU-kokouksessa. Voisi olla korkea aika ja tarve katsoa kokouspaikkaa pohjoisen suunnalta.
Kommentoi