Kolumnit

Pauliina Rauhala pohtii, mitä muistamme ja miten muistamme

Kolumnit 23.11.2017 19:00
Pauliina Rauhala

Käyn elokuvissa melko harvoin. Tämä syksy on ollut toisenlainen. Vaietusta lähihistoriasta kertovia laadukkaita elokuvia on tarjolla niin monta, että on suorastaan työlästä löytää aika jokaisen katsomiseen.

On tietysti Tuntematon sotilas, joka palauttaa lähikuvina silmien eteen jatkosodan mielettömyyden ja Suomen taistelun Saksan rinnalla. On Antti Tuurin romaanista upeasti filmatisoitu Ikitie, joka näyttää Lapuan liikkeen kyyditykset, työläisten paratiisin rakentamisyritykset Neuvostoliittoon sekä Stalinin vainot.

Erityisen koskettava minulle on ollut Saamelaisveri, jonka on ohjannut ruotsalainen Amanda Kernell. Surumielisessä elokuvassa pohditaan, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu kieltämään omat juurensa.

Marja Saarenheimo kirjoittaa teoksessaan Muistamisen vimma, että muisti on ihmiselle sekä ystävä että vihollinen. Se mahdollistaa oppimisen ja henkilökohtaisen minuuden rakentumisen. Toisaalta se panee meidät elämään uudelleen hetkiä, jotka haluaisimme kaikin voimin unohtaa.

Tarinoiden kertominen on tärkeä tapa muistaa. Se voi olla myös keino muistaa toisin, tarvittaessa jopa unohtaa. Muisti saattaa liittyä valtaan: menneisyyttä ja historiaa voidaan pyrkiä manipuloimaan, jos on lupa muistaa vain tietyllä tavalla.

Edellä mainitut elokuvat ovat kaikki sellaisia, joissa yksilön kokemuksilla on yhteys kulttuuriseen muistamiseen ja kansakuntien historiaan. Ne paljastavat asioita, jotka sankaruutta, yhtenäisyyttä tai erehtymättömyyttä korostavassa historiantulkinnassa helposti ohitetaan.

Saamelaisveren kehyskertomuksena ovat hautajaiset. Vanha nainen joutuu palaamaan nuorena taakse jättämälleen kotiseudulle – ja raskaisiin muistoihin.

Samalla pohjoismaisesta historiasta avautuu ikävä sivu. Saamelaisia on syrjitty, vähätelty ja nöyryytetty. 1930-luvulla jalansijaa sai rotuoppi, joka määritteli heidät ali-ihmisiksi.

Elokuva näyttää, kuinka ympäröivä yhteiskunta ja oma yhteisö eivät kumpikaan salli välimuotoja identiteetissä. Koska nuori nainen haluaa opiskella opettajaksi, hänen on pakko tehdä järkyttävä valinta: hylättävä ja salattava kaikki entinen.

Julia Kristeva kirjoittaa teoksessaan Muukalaisia itsellemme, että muukalainen on se joka ei kuulu ryhmään: vääräuskoinen, vääräoppinen, syntyisin toiselta seudulta. Hyväksynnän hän saa sulautumalla oikeiden ja alkuperäisten joukkoon.

Pohjimmiltaan muukalainen asuu meissä jokaisessa – epävarmuutena, erilaisuuden pelkona ja torjuntana.

Kipeitä tarinoita täytyy kertoa, jotta historia ei toista itseään, jotta meidän ja muiden suhdetta on pakko arvioida uudestaan ja jotta voimme rakentaa yhteisöllisyyttä tai kansalaisuutta aiempaa inhimillisemmin ja oikeudenmukaisemmin.

Kirjoittaja on oululainen kirjailija.

MAINOS

Kommentoi

Myös valemuistoista pitäa voida puhua. On tieteellisesti todistettu, että ihminen voidaan saada "muistamaan" sellaisia asioita, joita ei ole koskaan tapahtunutkaan. Varsinkin terapeuteilla on näissä tapauksissa suuri vastuu.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Uutisvirta

Etusivulla nyt

Paikallissää

Juttutupa

Kuumin keskustelu nyt

Suuri sotaharjoitus 2021

315 viestiä | Lue keskustelu

Päivän tykätyin viesti

Suuri sotaharjoitus 2021

Pienistä se Venäjä hermostuu ja troillitehdas prospektilla vouhkaa. Venäjä on maana sortumassa infransa vuoksi ja valuut... Lue lisää...
itse tehty

Jari ja sarjakuvat

Jari

26.4.

Naapurit

26.4.
;

Uutiset osastoittain

Palvelemme sinua

Asiakaspalvelumme auttaa sinua mielellään Kalevan tilausasioissa ja muissa lukijan palveluissa.

Asiakaspalvelu

(08) 5377 610 (ma-pe 9-16)

www.kaleva.fi/asiakaspalvelu

Kalevan medioilla tavoitat 331 000 lukijaa.

Yrityspalvelut

(08) 5377 180

www.kaleva.fi/yrityspalvelut


stats-image