Yleinen kuva suomenruotsalaisista saattaa yhä olla jotain sen suuntaista kuin mitä kulunut sanonta kertoo: svenska talande bättre folk. He olisivat siis parempaa väkeä joko itsensä tai kateellisten suomenkielisten mielestä.
Kielivähemmistön kirjo on kuitenkin laaja. Voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sanotaan se varmuuden vuoksi: rikkaat ja yläluokkaiset ovat vähemmistön pieni vähemmistö. Suomenruotsalaisten joukossa on varakkaita ja köyhiä, tehtailijoita ja duunareita, kaupunkilaisia ja maalaisia. - Sivumennen sanoen esimerkiksi Kokkolassa lähikylien ruotsinkielisiä asukkaita pidettiin ainakin takavuosina maalaisista maalaisimpina.
Se mikä pitää vähemmistöä koossa, on kieli.
Suomenruotsalaisten piirit ovat kaikkiaan varsin pienet. Niinpä koko yhteisöä on kutsuttu ankkalammikoksi. Sanontaa käyttävät suomenruotsalaiset itsekin.
Juuri nyt lammella loiskuu raisummin kuin aikoihin. Rauhanhäiritsijäksi on nimetty yksi henkilö. Hän ei ole mikään ruotsinkielinen kunnallis- tai maakuntapamppu taikka pitkäaikainen kulttuurihahmo. Ei, kyseessä on 24-vuotias opiskelijaneito Ida Asplund Uudenkaarlepyyn Munsalasta.
Asplund on Finlandsvensk samling -nimisen 400-jäsenisen järjestön varapuheenjohtaja. Järjestö ilmoittaa tavoitteeksensa suomenruotsalaisten etujen valvomisen sekä suomenruotsalaisen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden vahvistamisen. Tuo ei vielä kuulosta erityisen tulenaralta.
Moni suomenruotsalainen on kuitenkin noussut takajaloilleen Asplundin takia. Kansanmusiikkia ja kulttuuriperinteitä harrastavan oikeustieteen opiskelijan merkitystä kuvaa se, että itse RKP:n puheenjohtaja Jan-Erik Enestam hyökkäsi äskettäin voimakkaasti häntä vastaan. Enestamin mielestä Asplund ei vahvista vaan vahingoittaa suomenruotsalaisuuden asiaa.
Asplund pysyi suomenruotsalaisten sisäisenä puheenaiheena siihen asti kun hän pääsi muutama viikko sitten kertomaan näkemyksiään Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä. Siinä hän esimerkiksi esitti, että suomenruotsalaiset eivät ole suomalaisia, jotka puhuvat ruotsia, vaan oma kansansa, etninen ryhmänsä. Suomen valtio ei hänen mielestään saisi käyttää hyväksi suomenruotsalaista kulttuuria kuin omaansa.
Asplund myös halusi rajata, ketkä todella ovat suomenruotsalaisia. Siihen ei riitä vain sanallinen todistus, "vaan pitää pystyä osoittamaan todisteita sukulaisuudesta".
Moni muukin kuin Enestam hermostui. Suomenruotsalainen yleisen kielitieteen professori Fred Karlsson mainitsi Asplundin puheet pelottavana esimerkkinä rotubiologisesti värittyneestä käsityksestä suomenruotsalaisuudesta.
Jos valtaeliitti yrittää työntää Asplundin marginaaliin, saa nuori nainen tavallisilta suomenruotsalaisilta myös tukea. Näin etenkin Pohjanmaalla. Asplundia kiitetään asenteesta, jonka mukaan suomenruotsalaisten ei pidä kumarrella suomenkielisille - vaikkapa niin, että ei vaadita viranomaisilta ruotsin kielen taitoja tai että vaihdetaan keskustelukieleksi suomi, jos ruotsinkielisten joukkoon liittyy yksikin suomenkielinen.
Suhtautuminen Asplundin ajatuksiin näyttää korostavan sitä kahtiajakoa, joka suomenruotsalaisen väestön joukossa jo nyt on. Suomenruotsalaisuus on Pohjanmaalla jotain muuta, selvempää ja vahvempaa, kuin Uudellamaalla ja Turun suunnalla.
Asplundin tueksi tuskin nousee mitään kansanliikettä, eli Suomalaisuuden liiton johtokin saa nukkua yönsä rauhassa. Suomenkielisen silmin katsottuna koko jupakka kuitenkin palauttaa mieliin sen perusfaktan, että Suomi ei edelleenkään ole yhden kielen maa.