Suurimpien pörssiyhtiöiden toimitusjohtajat tienaavat lähes miljoona euroa vuodessa. Heistä äveriäimmät kuittaavat useamman miljoonan. Kyse on ansiotulosta. Sen lisäksi heitä hellitään koko joukolla muita rahassa mitattavia etuuksia.
Tavalliselta pulliaiselta menee yli 20 vuotta saman rahamäärän tienaamiseen, minkä joku nappaa vuodessa. Muita etuja, hyvä jos lounasseteli, ei tipu.
Moni ihmettelee, mikä on oikeus ja kohtuus. Ei sellaista ole, ei ainakaan johtajien kohdalla.
Jos suuria tuloja arvostelee, tulee leimatuksi kateelliseksi.
Senkin uhalla rohkenen arvostella. Tällaiset tulot eivät voi perustua kenenkään osaamiseen, työmäärästä puhumattakaan. Ne perustuvat vain ja ainoastaan ahneuteen. Sillä ei tunnetusti ole rajoja.
Kaiken lisäksi järjestelmä suosii ahneita. Heillä on oikeus ulosmitata mitä huvittaa. Muiden vaatimattomat pyynnöt horjuttavat kilpailukykyä ja ovat turmioksi koko kansakunnalle.
Erityisen tympeää rikkaiden rikastuminen on aikana, jolloin muuta kansaa patistetaan kiristämään vyötä.
Viime vuonna tämä herrakööri (herroja he taitavat kaikki olla) korotutti palkkojaan 62 000 eurolla.
Tuo summa on ymmärrettävissä, sehän on keskivertokansalaisen miltei kahden vuoden palkka. Johtajille se oli pelkkä palkankorotus.
Toimitusjohtajien palkankorotusmekanismi on mielenkiintoinen. Jos yrityksellä menee hyvin, rahaa virtaa herran kukkaroon niin, ettei istumaan taivu. Jos menee huonosti, rahavirtaa ei voi estää silloinkaan.
Johtajien tehtävä on huolehtia yrityksen tuloksesta. Työ on harvinaisen yksinkertaista. Ellei viivan alle jää rahaa normaalin kaupankäynnin menetelmin, potkitaan väkeä pihalle sen verran, että omistajien tuotto-odotukset täyttyvät. Kun ne täyttyvät, johtaja on saavuttanut tavoitteensa, jonka johdosta hänet palkitaan.
Toki näin ei kovin pitkälle pötkitä. Jossain vaiheessa rahaa pitää saada markkinoiltakin.
Voisiko palkoissa olla jotain oikeutta ja kohtuutta? Kieltämättä kysymys on pulmallinen.
Jos sitä tarkastelee keskivertopalkansaajan näkökulmasta, saattaisi ajatella, että kaksin, kolminkertainen palkka työstä pitäisi riittää johtajallekin.
Ei hän kuitenkaan tee työtä kahta, kolmea kertaa enempää kuin mies tai nainen linjalla, jossa joutuu huhkimaan hiki hatussa koko päivän.
Tietysti opiskelusta pitää maksaa, erityisosaamisestakin tulee hyvittää jotain.
Mutta se, että palkka on 20-kertainen tai peräti 100-kertainen, menee yli ymmärryksen.
Kokonaan oma juttunsa on, mitä tuollaisella rahasummalla tekee.
Ilmeisesti johtajat löytävät sille käyttöä, kun haalivat sitä koko ajan enemmän ja enemmän.
Kommunistisen aatteen teorianikkarit keksivät aikoinaan viisauden tulonjakoon. Heidän mielestään jokaisen tulee antaa kykyjensä mukaan ja saada tarpeensa mukaan.
Tuo tuntuu mainiolta siihen saakka, kun yrittää avata, mitä se voisi tarkoittaa todellisuudessa.
Tähänkin tulonjakoon liittyy hienoisia pulmia.
Ensinnäkin, miten voidaan arvioida työpanoksen antaminen kunkin kykyjen mukaan. Jos jollain on kykyjä, mutta sattuu vain olemaan laiska, hän saattaa jättää käyttämättä osan kyvyistään.
Toisin sanoen kykyjen mukaista toimintaa ei voida todentaa. Tämä jättää epäilyksen, ettei ihminen annakaan itsestään kaikkea. Ja jos kaveri ei anna, miksipä minäkään antaisin.
Oma ongelmansa liittyy tulonjakoajattelun toiseen tukipilariin: miten määritellä kunkin tarpeet.
Ihmisten tarpeet ovat varsin erilaiset. Voisi kuvitella, että herroilla, jotka tienaavat nyt miljoonia vuodessa, on hieman erilaiset tarpeet kuin alle 2 000 euroa kuukaudessa ansaitsevalla siivoojalla. Kumpikin saattaa antaa kykyjensä mukaan.
Neuvostoliitossa piti luoda uusi ihminen toteuttamaan tuota kommunistista ihannetta. Tunnetusti projekti jäi puolitiehen ja viisauskin testaamatta.
Kolumni