Vanhassa opettavaisessa kansansadussa paimen varoittelee turhaan lammaslaumaa uhkaavasta sudesta, ja kun tositilanne on edessä, kukaan ei usko paimenen varoituksia.
Työnantajat ovat hokeneet hokemasta päästyään, että tarvitaan maltillinen palkkaratkaisu. Oli siihen sitten todellista tarvetta eli ei.
Nyt olisi tarvetta, mutta vaatimuksen teho on kyseenalainen.
Ay-liikkeen puolella on perinteisesti torjuttu maltillinen palkkaratkaisu tilanteesta riippumatta.
”Maltillinen” maistuu kitkerältä. Termi on myrkyttynyt. Palkansaajapuolella maltillisuuden hyväksyminen on tulkittu omien pettämiseksi ja vihollisen leiriin siirtymiseksi.
On aika sano hyvästit vanhoille rooleille ja katsoa kylmiä lukuja.
Henkilökohtaisten työsuhdeongelmien uhallakin sanon nyt: tähän maahan tarvitaan syksyllä maltillinen palkkaratkaisu. Monimutkaiset taloustieteelliset perustelut yksinkertaistan: tyhjästä on paha nyhjäistä. Kun talous ei kasva, ei synny myöskään jaettavaa. Kun sampo ei jauha, niin se ei jauha.
Vanhan maailman aikaan olisi tässä tilanteessa jo devalvoitu. Kun ei ole omaa valuuttaa, se ei nyt onnistu.
Kun D-vitamiinia ei ole, on otettava muita vitamiineja.
Maltillinen saa työnantajilla lukuarvon nolla – nimellisesti. Minä ymmärrän maltillisen myös nollaksi, mutta se nolla on reaalinen nolla. Jotta palkan ostovoima säilyy, syksyllä on tehtävä lähes kahden prosentin palkkaratkaisu.
Se tarkoittaa palkansaajan ostovoimassa nollaa. Silloin saa saman verran maitoa ja leipää ensi vuonna kuin tänä vuonna.
Työnantajien nolla tarkoittaisi, että palkansaajien ostovoima vähenisi noin kaksi prosenttia. Vertailun vuoksi: palkan ostovoima tulee olemaan pakkasella tänä vuonna lähes prosentin verran.
Tulevien työehtosopimusten haarukka on näin ollen inflaation ja veronkiristysten suuruinen eli noin kahden prosentin luokkaa. Se ei ole suuren suuri. Se kumpaan nollaan päädytään – työnantajien nimelliseen vai palkansaajapuolen reaaliseen – ei pitäisi olla kovin vaikeiden vääntöjen takana.
Neuvottelukierroksen suurimmat erimielisyydet liittyvät palkankorotusten muotoon. Työnantajat vaativat palkankorotuksista sopimista työpaikoilla. Mitä sovittavaa on paikallisesti nollakorotuksessa?
Sopimusmalliksi on tarjolla ainakin kolme erilaista mallia. Keskitetty ratkaisu on, kaikesta vakuuttelusta huolimatta, edelleen mahdollinen.
Kun keskeisten teollisuusliittojen neuvottelut alkavat alkusyksystä, on täysin mahdollista, ei ehkä kuitenkaan todennäköistä, että tehdään keskitetty ratkaisu, jota hallitus tukee pienellä vero- ja laatupaketilla.
Tähän kokonaisuuteen voisi liittää myös jonkinlaisen sopimuksen tulevasta eläkeratkaisusta. Vaikka asiaa selvittelevä Jukka Pekkarisen työryhmä on loppusuoralla, eläkeasioissa on niin paljon tavaraa, että asian käsitteleminen saattaa kaatua ajanpuutteeseen.
Toinen mahdollisuus on soveltaa Suomeen Ruotsin mallia. Ruotsissa on vuosia tehty liittokierroksia, mutta hyvin vahvalla koordinoinnilla. Teollisuus avaa pään ja se muodostaa linjan, josta ei poiketa muiden alojen ratkaisuissa.
Kolmas malli on perinteinen suomalainen hajautettu liittokierros, jossa ensimmäisenä vuorossa oleva – tällä kertaa teknologiateollisuus – avaa pään ja muut asettavat sen pohjatasoksi, josta pinnistellään rahakkaampiin ratkaisuihin.
Liittokierroksella Suomessa tullaan todennäköisemmin noudattamaan Suomen mallia kuin Ruotsin. Siihen on useitakin syitä, joista perinteet eivät ole kevyimpiä.
Sopimusten katkeamisen suuri ajallinen hajonta vie kuitenkin väistämättä siihen, ettei lokakuusta tehdystä sopimuksesta ole mittatikuksi seuraavan vuoden maaliskuussa tehtävällä sopimukselle.
Näin olemme siinä samassa kurimuksessa, jota on voivoteltu kymmenissä seminaareissa.
Toistetaan lopuksi vielä kirosana: vaadin nollaratkaisua.