Moskova on poikkeuksellinen pääkaupunki. Sen kehitys on Iivana Julman ajoista lähtien ollut sidoksissa emämaan vaiheisiin. Venäjän kaupungeista ei koskaan kehittynyt läntisen mallin mukaisia vapaakaupunkeja tai porvariskulttuurin tyyssijoja. Moskovasta tuli vahvojen ruhtinaiden temmellyskenttä. Vasta nyt, 2000-luvulla, idän mahtavassa metropolissa on päästy leikkimään kapitalismilla ja keinottelulla. Uudelle kansainväliselle liikealueelle on nousemassa lukuisia Euroopan korkeimpia rakennuksia. Nimet (Eurasia, Imperia, Russian ja Federation Tower) viittaavat maan palautettuun suurvalta-asemaan. "Big business" -pilvenpiirtäjäkieli on universaalia. Moskova on tämän vuosisadan Chicago.
Korkeiden lasipalatsien ja kiiltävien kauppakeskusten ohella historia myy. Moskovan Tverskoi-bulevardin kahden uuden trendipaikan, kirjakahvila Café Pushkin ja palatsiravintola Turandot kohderyhmänä ovat uusrikkaat. Puskin nousi tyhjälle tontille, 1800-luvun tyyliseen uuskaupunkitaloon. Ravintolasalit on sisustettu kirjastohuoneiksi. Turandot vie asiakkaat 1700-luvulle. Ovimiehet on puettu lakeijan ja tarjoilijat palvelijan asuihin. Uusvanhaa ravintolaa rakennettiin seitsemän vuotta. Sisustuksesta vastasivat sadat taideopiskelijat, lavastemiehet ja käsityöläiset. Menneisyyden loisto myy. "Me loimme palatsit, jollaisia Moskovassa ei enää ollut. Napoleon poltti ne kaikki", julisti Moskovan eliittiä ruokkiva Andrei Dellos.
Napoleon, todellakin! Viittaus ajankohtaiseen, mutta edelleen kiistanalaiseen korsikalaiseen puree yhä Venäjällä. Venäjä selvisi Napoleonin sodista voittajana ja laajensi alueitaan, kuten oman maamme historiasta tiedämme. Ranska koki tappionsa Venäjällä. Mantereen uusi järjestys ja vakaus luotiin Venäjän ja keisari Aleksanteri I johdolla. Tavoitteeksi asetettiin kristillinen perusta, laillisuusperiaate ja sisäinen järjestys.
Kaksisataa vuotta sitten jokainen eurooppalainen joutui kohtamaan sotien, imperiumien voimapolitiikan ja rajasiirtojen seurauksia. Poliittinen ja kansallinen tunneilmapiiri syntyi tuolloin voiton ja ylpeyden tunteista. Toisaalla oli häviön ja tappion, tuhon ja vaaran kokemuksia. Meillä sotaa kuvasi Runeberg ja Vänrikki Stool. Myös Venäjällä armeijoiden massiivisesta liikehdinnästä ja sotakokemuksista muodostui olennainen kansallisen tunteen perusta.
Venäjällä Napoleonin hyökkäys oli kohtalokas, vaikka tunkeutuja joutui peräytymään. Torjuntavoitosta muodostui vahva myytti historiapolitiikkaan; voitto oli seurausta kansallisesta noususta ranskalaisia vastaan. Vastarinta yhdisti koko kansan ja Napoleonin sodasta tuli keskeinen venäläisen historiakerronnan ainesosa.
Kansallinen yhtenäisyys Venäjällä tuli merkitsemään yhtenäisyyttä sodan uhan edessä.
Ensimmäinen maailmansota hurahti ohi vallankumouksen ja hajaannuksen merkeissä. Sen raunioilta syntyi Neuvostoliitto, kommunismin maailmanvaltio. Toinen maailmansota tarjosi uuden samaistumispohjan. Suuri isänmaallinen sota merkitsi Neuvostoliitolle raskaita kärsimyksiä, tappioita ja valtavaa ihmishukkaa; silti maa selvisi voittajana. Stalinin paluu Putinin aikana kansalliselle näyttämölle selittyy sota-ajan muistojen kultaamisella. Generalissimus nousi uuden maailmanjärjestyksen kärkinimeksi.
Niin, Stalin! Stalinin kädenjälki tuntuu edelleen Moskovassa. Se oli maailman työväenluokan pääkaupunki Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Nyt historian ulkoinen loisto ja uskonnollisuus on palautettu kunniaan. Tänään on jälleen tilaa ylpeillä suurvallan rakentajista ja venäläisyydestä. Sitä tukee menestys talouden ja energiapolitiikan alalla. Keisareiden ja Stalin aikana luotiin imperiumit ja keskitetyt valtajärjestelmät. Suhde totalitarismin ajan muistoihin on ongelmallisempi. Viime vuosien kirjallisuus kommunismista ja vankileireistä on massiivista. On syntynyt vahva, myyttinen kertomisen kulttuuri; sankaritarinat vahvistuvat. Historiantutkimus ei vielä ole ehtinyt perässä.
Venäläisyydestä ei sovi puhua identiteettinä vaan korostaa kansanluonnetta. Se sitoo venäläiset yksityiseen ja sen jatkuvuuteen. Esiin nousevat rakkaus luontoon, perhe- ja ystäväyhteydet, sosiaalisuus, vieraanvaraisuus ja avunanto. Suhde Eurooppaan säilyy olennaisena. Venäjä pysyy kaksijakoisena, eurooppalaisena ja bysanttilaisena. Edellinen antoi armeijan, imperiumin rakentamisen, sääty- ja hallintajärjestelmät, politiikan. Jälkimmäinen tuotti Venäjälle uskonnon ja henkisyyden.
Venäjä on jälleen ottanut paikkansa Euroopassa. Kun EU ja Venäjä viikonlopulla Siperiassa (!) neuvottelivat strategisesta kumppanuudesta, on syytä muistaa vanha historiallinen totuus: maanosamme ei elä ilman Venäjän panosta. Eurooppalaisuus puolestaan on Venäjällä vahva voima. On kaikkien intresseissä vahvistaa sitä. Venäjä on Euroopan peili. Ehjänä ja kiillotettuna se heijastaa paremmin ja pidempään.
Kommentoi