Miksi älykännykässä välkkyy 27. 38, 39?

Nokian pääjohtaja Stephen Elop on tuonut Suomeen uuden johtamistavan, nostalgian.

Menneisyyteen vetoamalla Elop yrittää saada katkokävelevän Nokian takaisin juoksuun.

Hän on verrannut yhtiön tilannetta Lasse Virénin 10 000 metrin juoksuun Münchenin kesäolympialaisissa 1972.

Kuuluisassa kilpailussa Virén kompuroi tunisialaisurheilijan kanssa ja kellahti radan oheen. Hetken tilannetta tuumailtuaan suomalainen nousi käsiensä varassa pystyyn ja suuntasi takaisin kaistalle, muiden perään.

Virén voitti olympiakultaa ajalla 27.38,39. Se oli maailmanennätysaika. Suuri hämmästelyn aihe. Rämpii mutta voittaa.

Syyskuussa 1972 Elop oli kahdeksanvuotias kanadalaispoika.

Aikaerosta johtuen hän tuskin on seurannut Virénin kaatumisvoittoa suorana lähetyksenä Ontariossa. Pikkupojat nukkuvat puoliltaöin.

Elop on kenties saanut oivalluksen nähdessään erään täkäläisen kännykkäoperaattorin München-mainoksen.

Elop on ymmärtänyt, että menneisyyden mahdoton uroteko saattaisi sopia johtamisen työkaluksi.

Elopin hoksauksessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Myös suomalaisjohtajat saavat vastaavaa päähänsä aika ajoin.

He tekevät monesti sen virheen, että rinnastavat yrityksensä pyörittämisen ainoaan asiaan, jonka historiasta muistavat. Talvisotaan.

Mikseivät suomalaispomot voisi yhtä lailla kuvata markkinaosuustaistoa köyliöläisen talonpojan ja piispa Henrikin kohtaamisena.

Toimitusjohtaja voisi evästää johtoryhmäänsä sanomalla, että yrityksemme menestys tarvitsee nyt Lallin kumautusta.

Ensimmäisellä yrittämällään ei Elopkaan onnistunut.

Hän horisi palavasta öljylautasta ja siltä jäämereen hyppivistä työntekijöistä. Metafora on pöyristyttävän typerä.

Joku Nokiassa ilmeisesti huomasi töppäyksen. Vaikuttaa siltä, että  pääjohtajaa on vähän neuvottu symboliikan käytössä.

Jos vertauksilla halutaan vauhdittaa liiketoimintaa, ei kannata leikkiä tulella eikä toivottomuudella.

München osoittaa parempaa tilannetajua. 40 vuoden takaiset tapahtumat  kymppitonnilla ovat painuneet suomalaiseen solurakenteeseen.

Virénin juoksu ei ole koskaan unohtunut. Kolmea pyhää tekoa – lankeamista, ylösnousemista ja ennätystä – muistellaan  yhä uudelleen. Se on tarina sisusta.

Mieleenpainuvia tarinoita suuret yhtiöt tarvitsevat uskottavuutensa pitimiksi.

Elop haluaa kertoa, että romahtanut toimintakyky on mahdollista hioa yhtä teräväksi kuin mestarijuoksijan piikkarit.

Elop esitti Virén-vertauksensa Nokian yhtiökokouksessa 3. toukokuuta kello 16.19. Siitä alkoi management by nostalgia.

Nostalginen katsominen entiseen toimii usein selviytymiskeinona nykyhetkessä.

Ehkä Elop on tajunnut, ettei nostalgia ole taaperrusta taaksepäin. Taitavasti käytettynä sen avulla voi nähdä eteensä.

Nostalgia leimaa länsimaista kulttuuria yleisemminkin. Vaihtoehtojen paljous ja niin sanottujen pysyvien totuuksien puuttuminen saavat ihmisen kääntymään kohti menneisyyden taikaa.

Nostalgiasta on tullut levähdyspaikka, penkki, jolle voi hetkeksi istuutua ja koota ajatuksensa. Nokian kohtalo osoittaa, että vauhdissa ajatus karkaa.

Tutkijat Riikka Rossi ja Katja Seutu menevät artikkelikokoelmassaan Nostalgia – kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista jopa niin pitkälle, että pitävät nostalgiaa 2000-luvun ideologiana ja tapana ymmärtää todellisuutta.

Elopin tarpeisiin ideologia sopii. Hän tahtoisi Nokian porskuttavan Viréninä, vaikka työntekijöitä sanotaan tuhansittain irti.
Pian selviää, onnistuuko. Vai palataanko perinteiseen management by perkeleeseen.