Vanhoillislestadiolainen herätysliike kokoaa tässä viikonvaihteessa kymmeniätuhansia kannattajiaan Suomen suurimpaan hengelliseen kesätapahtumaan Suviseuroihin Liperiin. Suviseurat on monen lestadiolaisperheen vuoden kohokohta ja liikkeen voimanosoitus; sinne saapuvat kaikki kynnelle kykenevät tapaamaan tuttuja.
Tämän kesän Suviseuroihin kokoonnutaan hieman erilaisissa tunnelmissa kuin takavuosina. Viime vuodet liike on saanut kaikessa vanhoillisuudessaan ja kirkon virallisesta linjasta poikkeavasta menostaan huolimatta paistatella päivää melko suotuisten säiden vallitessa. Luterilaisen kirkon johto on katsellut eriseuraisuutta ja opillisia harha-askeleita läpi sormien.
Nyt ilmapiiri lestadiolaisliikkeen ympärillä on toinen. Kevään aikana liike on joutunut poikkeuksellisen huomion kohteeksi, kun sen sisällä on paljastunut lapsen seksuaalisia hyväksikäyttötapauksia. Katolisen kirkon skandaalien siivittäminä ihmiset ovat rohkaistuneet ilmoittamaan näistä. Hyväksikäyttö on osoittautunut paljon laajemmaksi ongelmaksi kuin on kuviteltu.
Seksuaalinen hyväksikäyttö on ongelma koko kirkon piirissä. Mutta erityinen ongelma se näyttäisi olevan lestadiolaisliikkeessä. Yksistään siellä on paljastunut kymmeniä hyväksikäyttötapauksia. Niiden tekijät ovat olleet yleensä uhrin sukulais- tai lähipiirin miehiä.
Hyväksikäyttöjä on jätetty kertomatta viranomaisille, koska ne katsotaan sovitetuksi liikkeen sisällä. Tästä virisi vilkas keskustelu siitä, mitä niin sanottu rippisalaisuus voi kätkeä sisäänsä. Mitä kaikkea voidaan sen nimissä antaa anteeksi?
Turkulainen pappi Johannes Alaranta, jonka isä Juhani Alaranta tunnetaan vanhoillislestadiolaisena, pitkäaikaisena Oulun läänin kansanedustajana, tekee väitöskirjaa papin vaitiolovelvollisuudesta.
Johannes Alaranta kertoo (HS 1.5.2010), että lestadiolaisyhteisössä rippisalaisuus ajatellaan kirjaimellisesti. "Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluuttisen synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei enää puhuta."
Laki velvoittaa ilmoittamaan viranomaisille, jos tietoon tulee lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö.
Alaranta huomauttaa blogissaan (12.5.), että on vaarallista, jos joku organisaatio tai ainakin sen johto kehottaa jäseniään rikkomaan lakia. Pahimmillaanhan salailu voi johtaa siihen, että asioita ymmärtämätön joutuu vankeuteen; siis hän, joka tietää, muttei kerro.
Alarantaa mietityttää, mistä salailu johtuu. Hän toivoo, että salailu johtuisi siitä, ettei asia ole tuttu ja sitä ei ole vielä ymmärretty. Ja ettei se johtuisi siitä, että on itse salattu törkeitä rikoksia ja pelätään tämän peittelyn paljastumista.
Juuri lestadiolaisyhteisön sisäänpäinlämpiävyyden ja johtajavaltaisuuden on arvioitu edesauttavan sitä, ettei läheskään kaikkia hyväksikäyttötapauksia ole saatu käsiteltyä.
Vanhoillislestadiolaisilla on vaikeuksia käsitellä liikkeen menneisyyttä ja arkoja kysymyksiä. Paljon on puhuttu 1970-luvun hoitokokouksista, joissa rauhanyhdistysten johtomiehet ojensivat uskonveljiä ja -sisaria kulkemaan johdon määrittelemää oikeaa tietä. Monille jäi niistä vakavia henkisiä vaurioita. Hoitokokoukset odottavat yhä avointa käsittelyä.
Liike suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn ja aborttiin. Abortti on tuomittu jopa siinä tapauksessa, että raskaus on alkanut raiskauksesta tai insestistä. Erään kirkkoherran sanoin "elävä usko on myös sitä, että Jumalan kädestä otetaan vastaan monet vastoinkäymiset". Jos tällainen ajattelutapa elää yhä, ei ole ihme, että liikkeen sisällä saattaa tapahtua mitä tahansa.
Lestadiolaisliikkeessä on paljon uudenlaista ajattelua, mutta käykö sille niin kuin ennen: se tukahdutetaan.