Heitä tapaa yhä useammin, ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti laskeneet elintasoaan nostaakseen elämisensä laatua. Yleisin syy on haluta lisää aikaa perhe-elämälle, ystäville, omalle luovuudelle. Takana on usein kokemus työelämästä stressaavana kujanjuoksuna lisääntyneiden vaatimuksen keskellä.
Oravanpyörästä hypänneiden elämäntarinat ovat nyt kestosuosikkeja naisten- ja perhelehdissä. Kohtuullistamisesta (downsifting) ja leppoistamisesta (slow life) puhutaan aikamme ilmiöinä, vastaiskuna työelämän kasvaville vaatimuksille.
Oman elintason vapaaehtoinen laskeminen kiinnostaa ennen kaikkea keskiluokkaa. Työttömien ja pienipalkkaisten on vaikeampi nähdä penninvenyttämisessä samanlaista hohtoa kuin niiden, jotka eivät ole pitkiä aikoja joutuneet pienillä ja epävarmoilla tuloilla taiteilemaan. Ja onhan eri asia olla köyhä omavalintaisesti, kun vielä tietää pystyvänsä tarvittaessa lisäämään työntekoa ja tulojaan.
Leppoistamisessa piilee sudenkuoppansa. Kun perheenä ryhtyy elintasoaan hallitusti laskemaan, kannattaisi keinoja arvioida aina myös sukupuolinäkökulmasta.
Lapsiperheissä käytetyin tapa leppoistaa elämää on perhevapaiden käyttö. Vuoden 2010 tilastojen mukaan 38 prosenttia 1--6 -vuotiaista ei ollut kunnallisessa tai yksityisessä päivähoidossa, 1--2 -vuotiaista päivähoidon ulkopuolella, siis kotihoidossa, oli 59 prosenttia.
Lasta voi hoitaa kotona äitiys- ja vanhempainrahakauden, jonka loputtua lapsi on yleensä alle vuoden vanha. Sen jälkeen kolmeen ikävuoteen asti kotiin voi jäädä kotihoidon tuen turvin.
Vuoden 2009 tilastojen mukaan kaikista korvatuista vanhempainpäivärahapäivistä isien osuus oli 6,7 prosenttia. Samana vuonna kotihoidon tuen saajista miehiä oli 5,1 prosenttia. Heidän määränsä on kasvanut vain prosentilla kymmenessä vuodessa.
Jos perheessä on useampia lapsia ja elämän leppoistamisessa päädytään perinteiseen malliin eli äiti jää kotiin, hänellä voi helpostikin vierähtää kotona viidestä, kuudesta vuodesta jopa kymmeneen vuoteen.
Se on pitkä aika olla pois työelämästä ja se on pitkä sentti pois eläkekertymästä. Se voi merkitä naiselle myös sitä, ettei hän enää onnistu saavuttamaan vakiintunutta asemaa työmarkkinoilla, vaan jatkossa työura koostuu pätkistä siellä täällä, silloin tällöin.
Järjestely voi toki sopia perheelle ihan hyvin, mutta entä jos liitto kariutuu? Kukaan ei solmi parisuhdetta erotakseen, mutta eron todennäköisyys on suuri, siinä 50--50. Mitä epätodennäköisimmät ihmisetkin päätyvät eroon: 16-lapsisen perheen vanhemmat, 40 vuotta yhdessä olleet.
Perheessä toisen puolison pienituloisuus ei välttämättä ole ongelma, mutta yksin pienituloisesta tulee köyhä. Niin uhkarohkeaksi ei kannata ryhtyä, että leppoistaa perhe-elämän oman työuran kustannuksella.
Perhevapaiden jakamisesta on hyötyjä, jotka kuittautuvat jo tässä ja nyt. Jos toinen puolisoista on pitkään kotona, kotityöt jäävät helposti hänen kontolleen senkin jälkeen, kun hän palaa työelämään. Kun molemmat ovat vuorollaan kotona, kotityöt jakautuvat tasaisemmin, mikä edistää jaksamista ja tyytyväisyyttä parisuhteeseen.
Se, että Suomesta on tilastojen valossa yllättäen muotoutunut kotiäitiyhteiskunta, kertoo osaltaan työelämän ongelmista.
Moni lapsentekoiässä oleva nainen ei ole vakituisissa töissä. Hän ei ole työelämässä siinä asemassa, että voisi lyhentää työaikaansa tai käyttää muita työelämän joustoja. Ehkä ongelma on silloin helpompi ratkaista jäämällä kokonaan pois töistä.
Vai missä lienee vika, että muissa Pohjoismaissa työ ja perhe onnistutaan useammin sovittamaan yhteen työaikaa lyhentämällä kuin sillä, että naiset jäävät kotiin lapsia hoitamaan.