Metsälain tekeillä oleva uudistus saa risuja luonnontutkijoilta ja -suojelijoilta. Suomi on sitoutunut pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden vähenemisen vuoteen 2020 mennessä, mutta arvostelijat pelkäävät uuden lain päinvastoin heikentävän uhanalaisten metsälajien elinmahdollisuuksia.
Samaan aikaan ollaan osana metsälainsäädännön kokonaisuudistusta muuttamassa myös lakia metsien hyönteis- ja sienituhojen torjunnasta.
Metsälain tavoin sekin uhkaa muuttua uhanalaisten eliöiden näkökulmasta huonompaan suuntaan. Näin varoittavat tuoreessa Tieteessä tapahtuu -lehdessä Helsingin yliopiston metsäeläintieteen professori Kari Heliövaara ja Metsäntutkimuslaitoksen tutkija Juha Siitonen.
Hyönteistuholain uudistuksessa halutaan tehostaa vahingoittuneiden puiden korjuuta huomattavasti nykyisestä. Kaatuneiden tai vahingoittuneiden puiden pelätään jäävän metsiin tuhohyönteisten, etenkin kaarnakuoriaisten, kasvuympäristöksi.
Tutkijat puolestaan pelkäävät tehostamisen vähentävän lahopuun määrää metsissä.
Tilanne ei ole kehuttava nykyiselläänkään. Etelä-Suomen talousmetsissä lahopuuta on keskimäärin 3,3 kuutiometriä hehtaarilla, kun luonnonmetsissä tilavuus on noin 60–120 kuutiota hehtaaria.
Tuoreimman uhanalaisuusarvioinnin mukaan lahopuun on todettu olevan yksi merkittävimmistä metsälajiston monimuotoisuuteen vaikuttavista tekijöistä.
Lahopuun väheneminen on myös tavallisin metsälajien uhanalaisuuden syy ja uhkatekijä. Lahopuun vähentämiseen nykyisestä ei siis olisi yhtään varaa, sen määrää pitäisi päinvastoin pyrkiä lisäämään talousmetsissä.
Metsälain tavoitteena on edistää metsien käyttöä, mutta samalla lain mukaan ”niiden biologinen monimuotoisuus säilytetään”.
Olisi erikoista, jos toisessa metsänkäsittelyä koskevassa laissa tätä tavoitetta yritettäisiin mitätöidä.
Heliövaaran ja Siitosen mukaan metsätuholakiesitys onkin ristiriidassa metsälainsäädännön kokonaisuudistukselle asetettujen tavoitteiden kanssa.
Alkuvuoden aikana maa- ja metsätalousministeriötä on arvosteltu siitä, että se ei päätöksissään ota huomioon tutkimustuloksia.
Tämä ajatus tulee väistämättä mieleen myös hyönteistuholain uudistusaikeita tarkasteltaessa, sillä lahopuun merkityksestä uhanalaisille lajeille on olemassa runsaasti kotimaisia tutkimustuloksia.
Heliövaara ja Siitonen huomauttavat lisäksi, että jos lakiehdotuksen tarkoituksena on metsien terveydentilan ylläpitäminen kaarnakuoriaisten kantoja pienentämällä, ei tämänkaltaisen ennaltaehkäisyn tehosta ole tutkimuksellista näyttöä.
Sillä välin toisaalla eli Suomen luonnonsuojeluliitossa on ideoitu Lahopuutarha-hanke, jonka tavoitteena on lahopuun säilyttäminen ja lisääminen pihojen, puistojen ja puutarhojen hoidossa.
Hankkeeseen kuuluu muun muassa Aalto-yliopiston, Helsingin yliopiston ja Helsingin kaupungin kanssa järjestettävä suunnittelukilpailu parhaasta lahoavaa puuta hyödyntävästä kohteesta.
Pihojen pökkelöitä ja maapuita säästämällä ei sanottavasti paranneta lahopuusta riippuvaisten eliöiden selviytymismahdollisuuksia.
Näin syntyvä lahopuun määrä on mitätön talousmetsienkin lahopuun määrään verrattuna, luonnonmetsistä puhumattakaan.
Lahopuutarha-hanke onkin nähtävä ennemmin terveellisenä muistutuksena luonnon monimuotoisuudesta ja monimuotoisuuden tärkeydestä. Tämäntyyppistä ympäristökasvatusta on syytä jakaa kaupunkimetsänomistajillekin.
”Lahopuun väheneminen on
tavallisin metsälajien uhanalaisuuden syy ja
uhkatekijä.”