Kuolee, kuolee...

Suomen kansallisurheilun pesäpallon kehdossa Sotkamossa on tapana kannustaa vierasjoukkuetta kalmankylmin kainuulaisin ”kuolee, kuolee...” -huudoin.

Samanlaiselta alkaa kuulostaa jo huutelu euron ympärillä.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on hokenut euroalueen tuhoa. Nyt Soinin vaaran tiedostaa jo Osmo Soininvaara, vihreiden talousnero.

Soininvaara ei usko euron pysyvän pinnalla, vaikka se olisi kaikkien etu. Näin siksi, että riittävän moni olettaa, ettei euroa onnista ja markkinat toimivat sen mukaisesti. Soininvaaran mukaan ainut pieni lohtu tässä olisi se, että saisimme nähdä, kuinka huono on Soinin esittämä vaihtoehto.

Soinin vaihtoehto on kuitenkin jäänyt hämärän peittoon. Hänhän esittää vain eurokriisin aiheuttaneiden maiden tukemisen lopettamista ja eurosta eroamisen selvittämistä.

Ei ihme, että Soini on hieman varpaisillaan, sillä viimeisimmän mielipidemittauksen mukaan perussuomalaisten kannattajien keskuudessa euron puolustajien ja vastustajien puntit ovat miltei tasan.

Siinä missä Soini kiemurtelee asian ympärillä kuin mato koukussa, puolueen euroedustaja Sampo Terho tohtii sanoa suoraan: perussuomalaiset eivät halua erota EU:sta eivätkä eurosta.

Suurin yksimielisyys perussuomalaisten keskuudessa on siitä, että paloa sammutetaan väärin, mutta sen sijaan hajuakaan ei ole siitä, miten se tulisi tehdä oikein. Tämän näkemyksen toki jakavat monet muutkin.

Presidentti Sauli Niinistö haluaa ohjata eurokeskustelua suuriin linjoihin sen sijaan, että tyydyttäisiin veistelemään kokonaisuuden kannalta olemattomia lillukanvarsia.

Vaikka Mauno Koiviston valta-aikana saimme tottua siihen, ettei presidentin aivoituksia kannata paljon arvailla, Niinistön mainitsemattomana suurena linjana voisi pitää kysymystä euron kohtalosta. Se ainakin on iso asia. Halutaanko yrittää pelastaa euro muiden euromaiden kanssa vai otammeko eron?

Euron poistuminen maksuvälineenä ei sinällään merkitse mitään. Tavallisen kansalaisen kannalta on aika merkityksetöntä se, mikä on vaihdantavälineen nimi, kunhan taskussa kahisee.

Sen sijaan sillä on merkitystä, mitä taloudelliseen toimintaan liittyviä seurauksia euron kaatumisesta on. Niitä voi vain arvailla. Jälki voi olla hurja, varsinkin kun euroa on yritetty ja yritetään ainakin vielä pitää pinnalla hinnalla millä hyvänsä.

Euroon liittyi suuria odotuksia. Jotkut ovat jo unohtaneet, että kovin auvoisia eivät olleet vahvan markat ajat ja varsinkin niiden vuosien jälkeinen elämä ennen euroa.

Markan ulkoisen arvon heikennyksillä, devalvaatioilla, saatiin hetken vetoapua vientiteollisuudelle, mutta se tapahtui kansan ostovoiman kustannuksella. Asuntolainat huitelivat pahimmillaan viidentoista prosentin tuntumassa.

Maaperä eurolle oli otollinen etenkin, kun sen luvattiin tuovan talouskasvua, hyvinvointia ja valuutan vakautta. Hetken tuntui siltä, että se lunasti odotukset, kunnes kupla toisensa jälkeen alkoi puhjeta.

Kunnianhimoinen yritys yhteisestä valuutasta on törmännyt siihen kylmään tosiasiaan, että valuutan takana olevat maat ovat taloudellisesti perin erilaisia ja niiden poliittinen kulttuuri poikkeaa toisistaan. Ollaan puhuvinamme samasta asiasta, mutta tarkoitetaankin toista. Yhdelle ei on täysi kielto, toiselle mahdollisuus muiden joukossa.

Suomessa tunnetaan viisaus: vale, emävale ja tilasto. Tällä tarkoitetaan sitä, että tilastoilla – joihin nyt ainakin pitäisi voida luottaa – keinotellaan tarkoituksena panna luvut palvelemaan haluttua päämäärää.

Tämä viisaus osataan kaikkialla. Mutta senkin käyttö tyssää, kun luvut alkavat elää omaa elämäänsä ja todellisuus vallan muuta.

Pitäisikö eurosta erota? Tätä kysytään nyt monella suulla. Ei ole epäilystä, etteikö markallakin pärjättäisi

Kumpikin raha käy, jos talous toimii. Jos talouden perusta on retuperällä, jos tavara ei mene kaupaksi, eikä ihmisillä ole ostovoimaa ja velkaannutaan yli maksukyvyn, on ihan sama, mikä on valuutan nimi.