Kuluneella viikolla tuli täyteen vuosi siitä kun Krimin niemimaan ”paluuta” äiti-Venäjän yhteyteen juhlittiin Kremlin mahtipontisessa tilaisuudessa ylävitosia läpsien.
Krim on tunnettu punaisesta samppanjastaan. Sitä lienee nautittu vuosi sitten runsain mitoin. Krimin anneksoinnin päihdyttävä vaikutus on muuttunut kuitenkin krapulaksi.
Maailmanpolitiikka on kireällä, Itä-Ukrainassa on sodittu verisesti ja Venäjän talous on kääntynyt entistä jyrkempään alamäkeen.
Useimmat kunnianarvoisat kommentaattorit ovat julistaneet presidentti Vladimir Putinin kamppailun voittajaksi. Näin voi ollakin, jos asiaa ajatellaan perinteisestä voimapolitiikan näkökulmasta.
Voittajia ja häviäjiä voi pohtia myös muista näkövinkkeleistä.
Venäläiset ja ukrainalaiset ovat perinteisesti olleet vähintäänkin serkkuja elleivät peräti veljeksiä. Heidän välillään on ollut läheiset suhteet, jopa verisiteet.
Putin on Krimin valloituksella ja Itä-Ukrainan sodalla saanut aikaan sen, että Venäjään hyvin myönteisesti suhtautuneen naapurin kansalaisista suuri osa, ellei peräti suurin osa, on alkanut vihata Venäjää yleensä ja Putinia erityisesti.
Kuinka fiksuna voi pitää politiikkaa, joka kääntää ison osan ystävällismielisestä 45-miljoonaisesta naapurikansasta vihamieliseksi? Me suomalaiset tiedämme omakohtaisesti, millä vauhdilla tällaiset tuntemukset muuttuvat, jos muuttuvat.
Päälle päätteeksi Venäjä haukkuu Ukrainan johtajia fasistijuntaksi. Presidentti Petro Poroshenko ja parlamentti valittiin sentään kohtuullisen demokraattisissa vaaleissa. Samaa ei voi sanoa Venäjän vaaleista.
Yhtä käsittämätön ja vastuuton oli Putinin lausunto, jonka mukaan Venäjä oli Krimin haltuunoton aikaan valmis käyttämään ydinaseitaan.
Olipa lausunto jälkikäteen keksittyä uhkailua tai ei, en muista, että vastaavanlaista olisi esitetty neuvostoaikana edes silloin kun Kreml käytti muuta asevoimaa rajojensa ulkopuolella. Syvimmänkään kylmän sodan aikana ydinaseiden käytön mahdollisuuteen ei suhtauduttu näin kevytmielisesti.
Lisäksi Venäjä irtautui juuri Euroopan tavanomaisten aseiden valvontaneuvotteluista. Vuonna 1990 tehty sopimus asetti allekirjoittajamaille panssareita, panssariajoneuvoja, raskasta tykistöä sekä lentokoneita ja taisteluhelikoptereita koskevat katot. Venäjä ei siis enää noudata kattoja eikä myöskään ilmoita sopimuksen edellyttämällä tavalla ennalta tietynsuuruisista sotaharjoituksista.
Venäjän johto ei näytä laskevan mitään arvoa myöskään sille, että kuluneen vuoden aikana se on menettänyt luotettavuutensa suurimmassa osassa länsimaita.
Ukrainan kriisin aikana Kremlistä on kuultu valheita, puolitotuuksia, muunneltua totuutta ja kaikkea muuta siltä väliltä niin paljon, että on vaikeaa pitää totena mitään Kremlistä kuultua.
Venäjä-kuvaa pilasi entisestään oppositiojohtaja Boris Nemtsovin murha. Ei ollut suuri yllätys, että ”syylliset” löytyivät nopeasti ja vielä Tshetsheniasta. Suurin piirtein tällaista ennustin kolumnissani 1. maaliskuuta, ja suurin piirtein näin myös kävi.
Tämä kaikki ei voi mitenkään olla Venäjän etu. Venäjä on suurvalta ilman putinilaista pullisteluakin, ja sen pitäisi käyttäytyä suurvalta-asemansa tuoman vastuun mukaisesti. Tilanne oli toinen Putinin kauden alkuvaiheissa, mutta hän on muuttunut sittemmin täysin villiksi kortiksi.
Putinin ”katoaminen” julkisuudesta puoleksitoista viikoksi vain vahvistaa hänen uusittua imagoaan arvoituksellisena, arvaamattomana ja mystisenä johtajana. Ennen kuin toisin todistetaan, väitän, että kuurupiilo oli laskelmoitua peliä.
Mitä siis jää saldon plussapuolelle?
Putin on omassa maassaan suositumpi kuin koskaan. Tosin hänellä ei ole ollut suosio-ongelmia aiemminkaan eikä johtajan kansansuosiolla ole ollut sen suurempaa merkitystä Venäjän historiassa ylipäätään.
Maailmalla Venäjän painoarvo ei ole noussut, päinvastoin. Putinin Venäjää kyllä pelätään enemmän, mutta samalla se on menettänyt arvovaltaansa.
Venäjää voi verrata Kiinaan, joka rakentaa mahtiaan talouden kautta. Kumpi rakentaa tulevaisuuttaan vankemmalle pohjalle?
Kolumni