Tässä kaupungissa on talojen seinissä muistolaatat säveltäjä Helmer Sinisalolle, runoilija Jalmari Virtaselle, taidemaalari Sulo Juntuselle, kirjailija Nikolai Jaakkolalle ja veturinkuljettaja Hugo Jalavalle. Tunnetteko?
Kaupungissa ilmestyy kerran viikossa suomenkielinen sanomalehti. Kaupungissa tehdään myös suomenkielisiä televisiouutisia ja radio-ohjelmia viitenä päivänä viikossa. Paikallisessa Kansallisessa teatterissa on esityksiä suomeksi.
Tämä on kaupunki, jonka Tuntemattoman sotilaan Viirilä näki kaukaa loistelevan ”isänmaan aamunkoitossa”.
Siis Petroskoi, ”Petrosavoski”.
Petroskoi on annoksen suomalaisuutta sisältävä Karjalan tasavallan pääkaupunki 250 kilometrin päässä Suomen itärajasta. Jossakin lukee edelleen, ”Apteekki”, toisessa paikassa ”Autoasema”.
Leninin valtakadun jyhkeän rakennuksen seinässä on kyltti ”Karjalan tasavallan hallitus”.
Lenin ja Kirov ovat saaneet kaupungista kaksi komeinta patsaan paikkaa, mutta kolmas on laukaalaissyntyisellä Otto Wille Kuusisella. Hän katsoo ulapalle Äänisen rannassa, ja saa siitä hyvästä päällensä järven sumut ja viimat.
Petroskoin suomalaisuuden toivat lähinnä 1920- ja 1930-luvuilla Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikanneet kommunistit. Osa näistä suomalaisista tuli Kanadan ja Yhdysvaltojen kautta, jonne oli kiirinyt sana Karjalan sosialistisesta rakennustyöstä ja suuresta tulevaisuudesta.
Karjalassa tämän joukon koko nousi tuhansiin. Vain muutamia vuosia myöhemmin osa tulijoista peitettiin Stalinin vainojen joukkohautoihin. Sodan jälkeen Petroskoin suomalaisuus sai taas elinvoimaruiskeen. Sinne asettui Sisä-Venäjältä palaavia inkeriläisiä.
Parin viime vuosikymmenen aikana Petroskoin suomalaisuus on taas hiipunut. Tuhannet inkeriläistaustaiset ovat muuttaneet Suomeen. Petroskoi on yhä selvemmin Petrozavodsk, kuten sen venäläinen nimi kuuluu.
Mutta jos paikallisten sanaa on uskominen, Suomi on nyt petroskoilaisille tärkeämpi suunta kuin kertaakaan sodan jälkeen.
Tämä näkyy vaikkapa siinä, että täysvenäläisetkin perheet panevat lapsensa kaupungin suomalais-ugrilaiseen kouluun, jotta nämä oppisivat suomen, tulevaisuuden kielen.
Myös yksityisten oppilaitosten iltakursseille riittää tulijoita, eikä oppimisen motiivi ei ole se, että ostosreissuilla Kiteelle tai Joensuuhun osaisi tinkiä hinnat matalaksi.
Kyse on muutaman kurssilaisen kertoman ennen kaikkea halusta lähteä Suomeen töihin tai opiskelemaan ja myös kiinnostuksesta muuttaa rajan yli pysyvästi.
Kaikki tapaamani kurssilaiset olivat nuoria aikuisia. Tilastojen mukaan näitä ihmisiä on Suomeen tullut jo tuhansia.
Jos edes osa lähtijöistä palaisi Venäjälle ja toisi mukanaan Suomesta saadun kokemuksen, myös Karjala pääsisi Suomi-buumista hyötymään. Nyt se on luovuttaja.
Tai on yksi tunnettu petroskoilainen, joka kävi Suomessa ja palasi. Hän on Karjalan tasavallan päämies Aleksandr Hudilainen. Inkeriläistaustainen poliitikko kävi 1990-luvulla kahtena kesänä Ylitorniolla rakennustöissä muttei jäänyt.
Nyt hänen tavoitteenaan on saada Suomesta uusia investointeja Karjalaan ja madaltaa rajaa kaikessa kanssakäymisessä.
Venäjän kehittymisen esteitä on vanhan sanonnan mukaan kaksi, ”duraki i dorogi”, tolvanat ja tiet. Hudilainen ei vaikuta tolvanalta. Teiden ja rautateiden kunnostus on hänenkin suuri urakkansa.
Jos liikenneyhteydet ovat viisumivapauden tullessa nykyistä selvästi paremmat, suomalaisten Karjalan-matkailu vilkastuu varmasti. Se tarjoaisi töitä paljon suuremmalle joukolla Karjalan asukkaita kuin nyt.