Jos ei paras, niin...

Mikäli erilaisiin mielipidemittauksiin on luottaminen, Sauli Niinistön kanssa toiselle kierrokselle on kovaa vauhtia kirimässä ehdokas nimeltä Epävarma.

Se on se sama nukkuvan puolueen edustaja, joka on voittanut miltei kaikki muut vaalit paitsi viime presidentinvaalit. Varsinkin toisella kierroksella kierrokset kävivät niin kovalla paahteella, että ehdokas Epävarma jäi jopa Tarja Halosen taakse jääneen Niinistön varjoon.

Nyt tilanne on toinen. Voi olla, että Epävarma jää nytkin Niinistön varjoon, mutta jääkö Niinistö taas jonkun muun varjoon, on yhtä epävarmaa.

Eri tiedotusvälineiden vaalikoneet auttavat löytämään oikean. Vaalikoneiden tuloksiin kannattaa suhtautua kuitenkin suurella varauksella, ettei käy niin kuin entiselle miehelle.

Kysyi mies miltä koneelta tahansa, aina ensimmäiseksi nousi sama ehdokas; ehdokas, jonka hän ajatuksissaan oli pannut joko viimeiseksi tai ainakin toiseksi viimeiseksi.

Jos joka kerta ensimmäiseksi tulee ehdokas, jota ei missään tapauksessa ajatellut äänestää, herättää se kysymyksen: onko kone väärässä vaiko käyttäjä ihan pihalla.

Presidentinvaaleihin liittyy kuitenkin yksi lohduttava seikka: on nimittäin aika yhdentekevää, kuka sillä paikalla istuu.

Presidentti on melko lailla vallaton. Hyvä niin. Kansanvalta on astunut pitkän askeleen nimensä mukaiseen suuntaan sitten Suomen kuninkaan, Hessenin prinssin Friedrich Karlin aikojen.

Nyt kansa on kelvollinen päättämään edustajiensa välityksellä lähes kaikesta muusta paitsi suhteista Venäjään ja sitä kaukaisempiin maihin.

Presidentille on jäänyt lähinnä seurustelu-upseerin rooli. Se toki voitaisiin hoitaa presidentti-instituutiota kevyemmällä hallinnolla, mutta hyväksyttäköön tämä tila matkalla kohti syvällisempää parlamentarismiin nojaavaa kansanvaltaa.

Jos tuntuu siltä, ettei millään saa ehdokkaita paremmuusjärjestykseen, kannattaa heidät panna huonommuusjärjestykseen. Se onnistuu kaikilta. Jokaisella on vissi mielipide ainakin ehdokkaiden huonoista puolista. Miten tästä sitten löytää oman ehdokkaansa? Siten, että valitsee hänet, jonka huonot puolet ärsyttävät vähiten.

Valinta on hyvä tehdä tällä perusteella jo ensimmäisellä kierroksella, sillä vielä suuremmalla todennäköisyydellä toisella kierroksella joutuu äänestämään juuri kahdesta pahasta vähemmän pahaa.

Siltä varalta, ettei joku ole perehtynyt ehdokkaiden huonoihin puoliin, tässä muutamia vinkkejä siitä, miten niitä muun muassa voi pohdiskella:

Paavo Arhinmäki: Puolueen pakkoehdokas. Kannattaa brittiläistä jalkapallojoukkuetta, vaikka omiakin olisi tarjolla.

Eva Biaudet: Hymyilevä nipottaja, jonka nimi on jo liian vaikea lausua saatikka taivuttaa.

Sari Essayah: Uskonto ja politiikka jo vanhastaan vastenmielinen yhdistelmä -- evvk.

Pekka Haavisto: Liian fiksu niin mitättömään virkaan.

Paavo Lipponen: Kaunapuheinen. Niin isoksi mieheksi käyttäytyy kuin pikkulapsi.

Sauli Niinistö: Salaäksy. Lipoo joka suuntaan kieli ruskeana.

Timo Soini: Missä ps-lainen, siellä ongelma.

Paavo Väyrynen: Jos omakehu olisi mitattavissa, pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaan.

Toki asian saa ottaa vakavammin ja panna ehdokkaat paremmuusjärjestykseen sen mukaan, miten otaksuu heidän hoitavan presidentin virkaa.

Siihen kuuluu tietysti kannanotto Natoon, suhteet Venäjään ja YK:hon. Muut tehtävät ovatkin sitten enemmän muodollisia: edustamisia ja nimityksiä, joihin presidentin ei edes toivota yrittävän vaikuttaa.

Valinta tällä perusteella on jo paljon vaikeampi, sillä varteenotettavimmat ehdokkaat kiemurtelevat kannanotoissaan kuin madot koukussa.

Lopulta tärkeää ei kuitenkaan ole se, ketä äänestää, kunhan vain äänestää.