Suomi on sopimusyhteiskunta. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion asukkaina olemme oppineet kunnioittamaan sopimista ja neuvottelua keskeisenä hyvinvointimme kulmakivenä.
Työmarkkinoilla vain on käynyt niin, että yhä useampi työtä tekevä jää ulkopuolelle niistä sopimuksenteon muodoista, jotka näihin asti ovat työmarkkinoita säädelleet.
Jokainen, joka irtautuu tai tulee irroitetuksi vakituisesta palkkatyösuhteesta, huomaa pian, että keskeisiltä osiltaan koko yhteiskunta on rakentunut vakituisen palkkatyön mallille. Sosiaalinen turvaverkko pitää paremmin vakituisessa työsuhteessa olevan kuin pätkätyöntekijän, projektityöntekijän, itsenäisen ammatinharjoittajan, freelancerin tai yksinyrittäjän alla. Vakituisessa työsuhteessa on turvallisempaa sairastua, perustaa perhe, opiskella.
Kasvanut joukko työntekijöitä sijoittuu työsuhteen ja yrittäjyyden välimaastoon, itsensä työllistäjiksi. He ovat päätyneet yrittäjän asemaan erinäisistä syistä, esimerkiksi entisen työnantajansa aloitteesta, myymään ammattitaitoaan yhdelle tai useammalle toimeksiantajalle.
Joillekin omaan elämäntilanteeseen sopii paremmin tehdä työtä joustavasti missä haluaa, milloin haluaa ja minkä verran haluaa. Osa päätyy itsensä työllistäjäksi siksi, ettei oman alan palkkatöitä ole tarjolla.
Ammattiliitot ovat perinteisesti palkkatyöntekijöiden etujärjestöjä. Vaikka ne haluaisivatkin neuvotella työehdoista saman alan töitä tekevän itsensä työllistäjän tukena, se ei yleensä onnistu, koska työntekijä- ja työnantajajärjestöt neuvottelevat keskenään vain palkkatyösuhteessa olevien ehdoista.
Kilpailulainsäädäntö taas estää itsensä työllistäjiä liittoutumasta yhteen ja neuvottelemasta yhdessä työn tekemisen ehdoista. Juridisesti itsensä työllistäjä rinnastetaan meillä pääsääntöisesti yrittäjäksi.
Jos itsensä työllistäjät, yhden ihmisen yritykset, laativat esimerkiksi yhdessä ohjeistusta vähimmäispalkkioista, heitä voidaan syyttää kartellista.
Omaa työvoimaansa myyvä ihminen on siis yritys, ja yritykset sopivat työsuorituksen ostamisen ehdoista keskenään. Jokainen ymmärtää, että suuryritys ja omaa työpanostaan myyvä ammatti-ihminen ovat neuvottelukumppaneina kovin epäsuhtainen pari.
Toinen vakava ongelma itsensä työllistämisessa on sosiaaliturva, jonka itsensä työllistävä joutuu rahoittamaan kokonaan itse, yrittäjänä.
Yrittäjän pakollisen YEL-vakuutuksen vakuutusmaksut lasketaan yrittäjätulosta, joka on alle 53-vuotiaalta 22,5 prosenttia työtulosta ja sitä vanhemmilla 23,85 prosenttia työtulosta. Ensimmäistä kertaa yrittäjäksi ryhtyvä saa YEL-maksusta 25 prosentin alennuksen neljän ensimmäisen vuoden ajalta. Palkansaajaan verrattuna hinta on nelinkertainen.
Käytännössä varsinkin nuoret itsensä työllistäjät perehtyvät huonosti eläketurvaansa, eivätkä välttämättä osaa ottaa huomioon eläkekustannuksia laskiessaan hintaa omalle työlleen. Moni on myös työnsä hintaa määritellessään niin altavastaajan asemassa, ettei laskutaidosta olisi edes hirveästi apua.
Moni itsensä työllistäjä selviää YEL-maksuista maksamalla pienintä mahdollista eläkemaksua. Osa ei edes ilmoita itseään YEL:n piiriin välttyäkseen maksuilta.
Itsensä työllistäjien minimaalisista sairaus- sekä äitiys- ja vanhempainpäivärahoista samoin kuin niukoista eläkkeistä voi vielä kasvaa yhteiskunnallinen ongelma.
Työvoiman käyttötapojen ja työn tekemisen uusien muotojen aiheuttamia haasteita pohtiva Työ- ja elinkeinoministeriön asettama työryhmä julkaisee väliraporttinsa tänään. Kun työryhmässä on edustettuna niin palkansaajapuoli kuin työnantajatkin, soviteltavaa riittää koko hallituskaudeksi ja pitemmäksikin aikaa.