Klassinen musiikki on kulttuurimuotona pahoissa vaikeuksissa, vaikka harva sitä tohtii myöntää.
Monen musiikkiharrastuksiin varsinkin kesällä kuuluu oopperan ja kamarimusiikin kiertäminen kaukaa.
Niin ettei puolinuottikaan eksy korviin.
Eikä tilanne muutu varsinaisella esityskaudella. Konserttisalit eivät täyty yleisöstä. Sinfoniaorkestereiden toritempaukset viehättävät satunnaista kuulijaa, koska siellä tarjoillaan kylmää olutta ja paikalta on helppo häipyä.
Hälyttävintä on kuitenkin, ettei klassisesta musiikista enää keskustella innostuneesti missään. Ei sellaista kuule.
Väsähtäminen tarkoittaa, ettei voisi vähempää kiinnostaa.
Klassinen musiikki oli 1900-luvun suuri yhteiskunnallinen ilmiö. Suojattu ja suojeltu. Sille rakennettiin komeita pyhättöjä, luotiin rahoitusjärjestelmä ja monipuolinen koulutus.
Klassisella oli vaikutusvaltaa. Konserteissa istui päättäjiä diktaattoreista tasavallan presidentteihin. Nousu vallan portaita kannatti aloittaa näkyviltä istumapaikoilta.
Mahtavuudessaan eurooppalainen taidemusiikki ui nenä pystyssä omaan pikku katiskaansa. Sillä maailma muuttui. Valtavirrassa polskii toisenlainen ajattelutapa.
2000-luvulla ihmiset tekevät omia valintoja.He tahtovat itsenäisesti päättää, mitä tekevät ja mitä kuluttavat. Asiat eivät ole kiveen hakatut.
Taide on makuja ja vaihtuvia elämyksiä. Ei pönötystä, jollaisena konsertissa käymistä historiallisista syistä pidetään.
Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas.) välttelee tarkoituksella tilaisuuksia, joissa esitetään tuota koppavan kuuloista, arjesta vieraantunutta säveltakkua.
Kulttuuripiirit ovat kauhistelleet, kun ministeri on mennyt kori- tai jalkapallopeliin. Kuinka valtiollisen kulttuuripolitiikan korkein edustaja tohtii jättää heidän merkittävät tapahtumansa huomiotta.
Ihan hyvin. Närkästyminen on turhaa. Kulttuuriministeri toimii nykyajan ilmentymänä, vaikkakin epäkohteliaasti.
Koulussa klassisesta musiikista kerrottiin hienostellen, pikkusormi pystyssä. Klassinen merkitsi jotakin parempaa, laadukkaampaa ja syvällisempää kuin muu musiikki.
Tunnilla kuunneltiin levyä maistiaisiksi. Opettaja iskosti päähän, että tämä jousikvartetto se ei soikaan ihan kenen tahansa huonosti koulutetun perheen kasettinauhurissa.
Sinfonioiden lähtökohdat olivat aina suurenmoiset, muotokieli maailmaa mullistava – patarummuista nyt puhumattakaan.
Elitismi alkoi etoa.
Kiinnostava puoli, säveltäjät ja kapellimestarit, saatiin luokkahuoneessa vaikuttamaan täydellisiltä tylsimyksiltä.
Myöhemmin hämmästyin, kun huomasin 1800-luvun säveltäjien ja muusikoiden eläneen kuin Rolling Stones, ellei rajummin.
Nämä veijarithan eivät olleetkaan mitään flyygelin sivustalla piilottelevia nöössejä vaan roimia, näkemystensä vallassa reuhaavia tekijämiehiä.
Seis! Siis miehiä.
Patriarkaalisuus saattaa olla eräs syy, miksi klassinen musiikki tuntuu tämän päivän näkökulmasta menneisyyden pöhöltä. Naiset ovat säveltäneet erikoisen vähän oopperoita, sinfonioita, kamarimusiikkia. Tosiasiaa ei voi kukaan kieltää.
Onko naisilla olleet liian pienet kätöset klassiseen? Klasari edustaa äijäkulttuuria paksuimmillaan. Silti ilman naisia koko musiikkityyli olisi kuollut katsojakatoon kauan sitten.
Klassisen tilalla on populaarikulttuuri. Tänäkin kesänä johtajat ja poliitikot viihtyvät jazzin ja rockin parissa. Kun yritys tarjoaa työntekijöilleen parasta, tilataan paikalle Jippu, Chisu tai Eppu Normaali.
” Tämä jousikvartetto ei soikaan kenen tahansa huonosti koulutetun kasettinauhurissa.”