Kirjailija Maria Jotunin romaani Huojuva talo kertoo avioliittohelvetistä, jossa nainen joutuu suuruudenhullun miehensä mielentilojen uhriksi.
Tohtori Seppo Lindblomilta tänä vuonna ilmestynyt kirja Huojuva tasavalta ei saanut nimeään sattumalta Jotunin teoksen mukaan. Myös siinä viitataan suuruudenhulluuteen, joka voi saada aikaan pahaa yhteiskunnan tasolla.
Teoksilla on ajallinenkin yhteys. Keväällä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Jotunin vuonna 1936 kirjoittama romaani löytyi 20 vuotta kirjoittajan kuoleman jälkeen.
Presidentti Mauno Koiviston pitkäaikaisen ystävän Lindblomin kirjan nimi olisi voinut olla myös Huojuva presidentti.
Lindblom pohdiskelee teoksessa presidentin valtaa ja päätyy perustelemaan Koiviston tekemää takinkääntöä.
Koivistohan muistetaan siitä, että hänen presidenttiaikanaan aloitettiin vallan parlamentarisointi: presidentin riisuminen lähes itsevaltiaan oikeuksista ja vallan siirto eduskunnalle ja tämän luottamusta nauttivalle hallitukselle.
Lindblomin kirjaan antamassaan haastattelussa Koivisto ilmaiseen tuntevansa huonoa omaatuntoa sen vuoksi, että presidentti on nyt riisuttu lähes vallattomaksi.
Takana on ajatus, jonka mukaan tiukan paikan tullen saatettaisiin tarvita isäntää, joka käyttäisi isännän ääntä talossa.
Nyt presidentistä ei ole siihen, sillä hänellä ei ole valtaa puuttua juuri mihinkään.
Koiviston sai tunnontuskiin presidentti Tarja Halosen tunnustus, jonka mukaan tämä ei voinut tehdä mitään maan ajautuessa perussuomalaisten jytkyvoiton jälkeiseen poliittiseen kriisiin pari vuotta sitten.
Tuolloinhan vaalien suurimman puolueen kokoomuksen puheenjohtajalta Jyrki Kataiselta kului kaksi kuukautta uuden hallituksen muodostamiseen.
Koivisto ei haikaile Lindblomin haastattelussa Kekkosen aikoja, jolloin ei ollut epäilystä siitä, kuka oli isäntä talossa. Tuolloin isännällä olivat myös kaikki vallan avaimet käsissään, eikä hän epäillyt vähääkään käyttää niitä, jos näki sen tarpeelliseksi joko oman asemansa tai muun syyn vuoksi.
Hallituskin sai lähteä, jos presidentti niin tahtoi. Hallituksen tuli nauttia ainakin yhden miehen luottamusta, eduskunnan luottamuksella ei ollut väliä.
Koivisto muistaa pohtineensa Kekkosen aikana, miten pienistä oikuista, sieluntilan vaihteluista ja puhtaasta mielivallasta eduskunnan tai hallituksen kohtalo saattoi olla kiinni. Kuin naisen asema Huojuvassa talossa ainakin.
Tämä antoi pontta vaatimuksille siirtää vallan painopistettä eduskunnan suuntaan ja sitä kautta hallitukselle.
Mikä on muuttunut noista ajoista niin paljon, että Koiviston on pitänyt perääntyä näkemyksessään?
Vastaus: ei mikään.
Tasavalta ei liiemmin horjunut Kataisen kasatessa monenkirjavaa hallitustaan. Hallitus syntyi ja monien yllätykseksi on pystyssä yhä.
Hallituksen päätökset ovat löyhiä kompromisseja ja suuret ratkaisut antavat odottaa. Tässäkään ei ole mitään uutta.
Jos presidentillä olisi ollut entiset valtuudet, hän olisi voinut painostaa perussuomalaisia hallitukseen, mutta entä sitten.
Tähän saakka nähdyn ja koetun perusteella hallituksen tie tuskin olisi ollut helpompi ja saavutukset sen suurempia, vaikka perussuomalaiset olisivat olleet hallituksessa.
Ja mitä presidentti olisi voinut tehdä eurokriisin hoidossa, johon vedoten herrat haikailevat lisää valtaa presidentille?
Vastaus tähänkin on: ei mitään.
Presidentin vallan kaipuu on huutoja menneisyydestä. Siitä huolimatta, että parlamentarismia korostavassa demokratiassa on omat ongelmansa.
Kansanvalta ei jalostu sillä, että palattaisiin takaisin itsevallan mahdollistamaan vallanjakoon, jota Koivisto/Lindblom ajavat takaa. Vaikka puhuvatkin siitä, että presidentin valta olisi ikään kuin reservissä ja että sitä käytettäisiin vain pahan paikan tullen.
Joku voisi käyttää sitä toisenlaisessakin tilanteessa.