”Kyl sää ny muutama silaka voit antta. Kyl mää korva sen sul sit joskus jolla ihmelisel taval.”
"Syöt sen piilos sitten. Ja älä tuu pyytähän mitään vähiin aikoihin.”
”No kyl mää täl pärjän puol vuat. Kiitoksi vaan kauhian pal!”
Hietasen ja Mäkilän sanailu Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kuvaa euron ympärillä käytävää poliittista vääntöä.
Uusia ruikuttajia riittää silakkapurkilla. Niin kauan pärjätään, kun on silakoita mitä jakaa.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitti ratkaisuksi jo krooniseksi muuttuneeseen kriisiin, että Euroopan keskuspankki ryhtyisi painamaan lisää rahaa markkinoille.
Hän ei ole ensimmäinen eikä ainoa, joka tämän on suustaan päästänyt. Näin on toimittu Yhdysvalloissa ja Britanniassa niiden yrittäessä pönkittää horjuvia talouksiaan.
Esitys on houkutteleva. Jos kriisistä selvittäisiin näin simppelillä tavalla, kas kun sitä ei ole jo otettu käyttöön euroalueella.
Euroopan taloudet kaipaavat piristysruisketta, se on selviö. Nyt kun talous nilkuttaa ja ostovoima on kuristustoimin kahlittu, lisärahan pumppaaminen markkinoille tuntuu järkeenkäyvältä vaihtoehdolta.
Rahan painamista toki seuraa inflaatio, hintojen nousu, mutta se on pieni murhe siihen verrattuna, mitä pessimistisimmät ovat povanneet jos nykymenoa ei saada katki.
Tällaisten kriisien loppulaskut tavattiin menneenä vuosisatana setviä asein. Siihen nähden muutaman prosentin inflaatio ei tunnu missään.
Rahan painamista voi verrata siihen, kun pikkulapsi laskee housuihinsa talvipakkasella. Lämmittäähän se. Ainakin hetken.
Kriisin syiden kitkemiseen tarvitaan kuitenkin muita rohtoja. Rahaahan on ollut markkinoilla tähänkin saakka; jopa siinä määrin, että se on houkutellut ryöstökalastukseen. On lainattu enemmän kuin tienattu. Ei tarvita kummoista taloustieteilijää kertomaan, että tuo tie tulee jossain vaiheessa päähänsä.
Niin kauan menee lujaa, kun rahaa on tarjolla ja kaikki voivat velkaantua. Näin on toimittu. On turha syytellä yksittäistä asuntovelallista, kun koko järjestelmä valtion ja kuntien tasolta yksityiseen kulutukseen on rakentunut lainarahalle.
Ongelmia on toki muitakin. Niin paljon kuin vannommekin yhteisen eurooppalaisuuden nimeen, poliittiset kulttuurit eri maiden kesken eroavat kuin yö ja päivä. Se, mikä jossain maassa tarkoittaa ehdotonta määräystä, merkitsee toisaalla yhtä mahdollisuutta monien joukossa. Saada siinä sitten orkesteri soittamaan samaa kappaletta yhteen ääneen.
Eurokeskustelun historiassa on ollut mielenkiintoista havaita, kuinka ratkaisukeinoksi kriisin kulloisessakin vaiheessa tarjotaan vain yhtä oikeaa ratkaisua. Ikään kuin muita ei olisikaan.
Politiikassa on aina useita vaihtoehtoa. Kysymys on pitkälti siitä, miten päästä sellaiseen lopputulokseen, jonka päättäjät voivat niellä isommin kakistelematta. Eurokriisin keskiössä ovat etenkin vahvimmat euromaat Saksa ja Ranska. Jos ne löytävät jonkin tien, muiden tehtäväksi jää seurata vaikka vikisten.
Tämän vuoksi päätökset eivät ole useinkaan kovin linjakkaita eivätkä perustu yhteisesti tehtyyn arvioon tilanteesta. Yhdistäväksi lenkiksi saattaa muodostua vain se, miten päätös saadaan tehtyä tilanteessa, jossa on pakko tehdä jotain.
Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että eurojohtajien tapaamisten jälkeen ei aina tiedetä, mitä tuli päätettyä. Jokaisen maan johtajan täytyy säilyttää kasvonsa paitsi kaltaistensa joukossa myös omien kansalaisten keskuudessa. Kovin linjakkaalta tämä ei vaikuta.
Voitaisiin tietysti ajatella, että annetaan enemmän valtaa talouden asiantuntijoille. Lopputulos ei kuitenkaan muuksi muutu, siksi kaukana eri asiantuntijat ovat arvioissaan siitä mitä pitäisi tehdä.
Käy eurolle miten käy – painetaan lisää rahaa ja tehdään säästöohjelmia, taataan toisten lainoja ja rakennetaan tiiviimpiä liittoutumia – yksi asia on varma: viime kädessä tavalliset kansalaiset kussakin maassa maksavat laskut, viimeistä euroa myöten.
Kommentit