Olin viime kesänä lomamatkalla Barcelonassa, kun keskustahotellin kattoterassin uima-altaalla iski yllättäen kuka ei kuulu joukkoon -olo. Katselin aurinkovarjon alta ympärilleni: kaksi poikaa, ja tuolla myös. Kas tuonkin varjon alla lepäilee kaksi toisiinsa keskittynyttä miestä. Jopas nyt, tuollakin.
Olin varannut huoneen homojen suosimasta hotellista. Heitä olikin sitten kaikkialla: aamupalalla, aulabaarissa, vastaanottotiskillä.
Heteroparit olivat selvä vähemmistö ja yksinmatkaavat suorastaan huutomerkkejä.
Minulla ei ole mitään homoja vastaan, todellakaan.
Mutta ihan oikeasti: tarvitaanko hotelleja, jotka ovat erityisesti homoille tarkoitettuja?
Viime aikoina televisiossa on pyörinyt mainos, jossa aikuinen tytär huutaa parvekkeen alla äitiään, joka laittaa tyttärensä tylyin sanoin matkaan vetoamalla tehneensä jo oman osansa hänen kaitsemisessaan. Nyt on äidin oman ajan vuoro. Kyseessä on uuden aikakauslehden mainos.
Ihmisten jakaminen tiettyihin ryhmiin on yleistynyt.
On vain aikuisille tarkoitettuja hotelleja ja matkoja. On ravintoloita, joissa katsotaan lapsiperheitä karsaasti.
Yleisönosastoilla keskustellaan lasten ottamisesta mukaan kirkonmenoihin, konsertteihin ja kauppoihin. Eihän se sovi, että lapsista pääsee ääni.
Pitää saada keskittyä juuri siihen omaan juttuun: omaan lomaan, omaan konserttituokioon, omaan syömiseen.
Minä. Itse. Minun hyvä olo. Minun koko elämä.
Hiiteen muut.
Nämä minä itse -tyypit voisi pistää samaan bussiin, niin saataisiin bussilastillinen pöljiä, ja taas kootuksi yksi erityisryhmä.
Yhteenkuuluvuus on tärkeä tunne, mutta jos se luodaan rajaamalla muut ulkopuolelle, puhutaan kovista arvoista. Ihminen ei silloin enää nauti vain samanhenkisistä ihmisistä ympärillään, vaan myös siitä, että hänellä on valtaa puskea epämiellyttävät henkilöt hänelle tärkeän ryhmän ulkopuolelle.
Sopii kysyä, mikä meihin ihmisiin on mennyt, jos haluamme elää ja olla muiden ihmisten parissa, mutta vain tiukoilla ehdoilla? Että juuri minä saan päättää keitä missäkin tapaan ja millainen tunnelma kulloinkin kehkeytyy.
Tämähän tietenkin onnistuu, ja on sallittua, kun ihminen määrää yksityisiä tilojaan.
Kotiinsa ei kenenkään tarvitse kutsua ihmisiä, joita ei halua ympärilleen. Kotona voi istua vaikka päivät läpeensä yksin ja varmistua siten epämiellyttäviltä kohtaamisilta. Tosin vain, jos on varma, ettei se epämiellyttävyys asu omassa päässä.
Yleisillä paikoilla on hyväksyttävä, että se ympärillä pyörivä toinen ihminen ei välttämättä käyttäydy ja toimi oman käsikirjoituksen mukaan.
Hän saattaa heittäytyä jopa aivan hankalaksi.
Suvaitsemattomuutta on jo ihan tarpeeksi. Sen kitkemistä ei todellakaan edesauteta rajoituksilla, kielloilla, tylyttämisellä.
Homojen rajaaminen omiin ravintoloihin, hotelleihin ja turistiryhmiin vain lisää epäluuloisuutta ja kyräilyä heitä kohtaan.
Oma kokemukseni alussa mainitsemaltani reissulta ainakin osoitti, että kun hotellista pelmahti vilkasliikenteiselle kadulle vain miespareja, ihmiset tuijottivat ja kuiskuttelivat.
Entä mitä on reissaaminen ilman yhtäkään lasta ympärillä? Tosi tylsää ja ennalta-arvattua.
Lasten rajaaminen ruokaravintoloista tekee paikasta, no kenties arvokkaamman oloisen, mutta myös turhan tärkeän. Sitä paitsi lapset tarvitsevat ruokailuopetusta kodin ulkopuolella.
Jos kaikesta huolimatta haluaa pysyä tiukasti omassa ryhmässään, nauttia ja tehdä vain niitä juttuja, joita itse haluaa, on valmis luopumaan myös elämän yllätyksellisyydestä ja ihmisten erilaisuuden rikkaudesta.
Olisiko syytä pysähtyä miettimään, kannattaako se?