Oulun kaupunginhallitus vieraili runsas pari viikkoa sitten muutaman päivän Tanskassa.
Matkan iskulauseeksi muodostui ”kansalainen päättää”.
Nähtäväksi jää, moniko kaupunginhallituksen jäsenistä ja mukana olleista viranhaltijoista mieltää oikein lauseen sisällön. Tanskassa se ei ole hokema.
Kansalaisilla on Tanskassa todella suuret valinnanmahdollisuudet. Kuntauudistuksen myötä kuntalainen voi valita itse, millaisia sosiaali- ja terveyspalveluja hän käyttää.
Yhteiskunta ei sanele, vaan tarjoaa kansalaiselle tämän toivomat palvelut. Toki yhteiskunta verottaa kansalaista. Tanskan veroaste on hieman Suomea korkeampi.
Tanskalaiset ovat varsin tietoisia päätösoikeudestaan. He ovat myös aktiivisia toimimaan oikeuksiensa eteen.
Miltä kuulostaa, että kansallisen pyöräilyliiton noin kymmenen euron jäsenmaksun maksaa yli 700 000 tanskalaista?
Ei ihme, että Tanskassa saa pysäköidä pyöränsä lähelle palveluja. Oulussa Rotuaarille menevä joutuu jättämään pyöränsä parkkiin ”kirkolle”.
Onneksi jatkossa omalla autolla pääsee kallioparkin kautta suoraan Rotuaarin alle.
Me suomalaiset olemme tylsää porukkaa. Palveluista puhuttaessa ensimmäinen sana on raha.
Tanskalaisten lennokkaat esitykset, kuinka palvelut toimivat, palautuivat suomalaisittain varsin nopeasti maan pinnalle kysymyksellä: ”Paljonko tämä maksaa?”
Isännät oikein hätkähtivät, sillä aina hinta ei ollut edes tiedossa. Heille tärkeintä oli huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista. Maksoi mitä maksoi.
Suomessa alamaiskansalaiset joutuvat hakemaan apua rahan ja palvelun laadun takia jopa oikeudesta.
Muutama viikko sitten toimitukseen tuli Kempeleestä joukko huolestuneita kehitysvammaisten omaisia. Kunta on järjestellyt muutama vuosi sitten kilpailuttamalla kehitysvammaisten asumista.
Osa asumispalveluista on siirtynyt yksityiselle yritykselle.
Kansalaiset ovat kokeneet joutuneensa yksityisen palveluntuottajan lypsylehmiksi saamatta kuitenkaan rahalleen kunnon vastinetta.
Laskutus ei ole ollut kaikin puolin läpinäkyvää eivätkä kempeleläiset ole saaneet mielestään riittävästi tietoa.
Siksi Oulun hallinto-oikeus on viime helmikuussa määrännyt kunnan hoitamaan kehitysvammaisten asumisen niin, että yksityisen palvelun käyttäjiksi ohjatuilta ei lypsetä yhtään enempää kuin kunnan palveluja saavilta.
Kempele on vedätyksen korvannut kuten hallinto-oikeus määräsi.
Kuntalaisen kannalta tämä ei kuitenkaan riitä. Kehitysvammaiset ja heidän omaisensa toivovat, että he saisivat tukea kunnalta myös kunnollisten palvelujen turvaamiseksi.
On kova väite omaisilta, että kehitysvammaiset ovat taantuneet ulkoistetussa hoidossa.
Vammaisten liikeradat ovat heikentyneet, ajatusmaailma on käynyt suppeammaksi, virikkeet ovat köyhtyneet aiempaan eikä henkilöstöäkään ole tarjolla avuksi kuten aiemmin.
Kunta on siirtänyt omaisten mielestä kehitysvammaiset yksityisen palveluntuottajan alamaisiksi. He ovat menettäneet kansalaisoikeutensa. Heistä on tullut yrityksen ansaintakohde.
Lähiomaisilla ei ole vapaata pääsyä kehitysvammaisen kotiin. Eikö ihmisen kotiin ystävillä saati omaisilla ole aina vapaa pääsy?
Tanskassa vanhuksilla ja vammaisilla on aina koti, ei laitospaikka.
Kempeleessä ja muissa kunnissa kannattaa kirkastaa, että kuntalainen on kansalainen. Kunta ja viranhaltijat ovat kansalaisen asialla. Veronmaksajana kansalainen on työnantaja.
Kunnan ja sen viranhaltijoiden pitää puolustaa ja tukea kansalaisen oikeuksia eikä uhrata niitä ulkopuolisten rahastettaviksi.
Kommentit