Yksinhuoltajaksi jäänyt äiti käytti kahta pientä tytärtään kesälomamatkalla Helsingissä. Elettiin 1950-luvun loppua. Äiti törmäsi puistossa pariskuntaan, joka olisi halunnut toisen kiharapäisen kaunottaren itselleen. Kuulostaa julkealta, mutta ei siinä tuohon aikaan ollut mitään ihmeellistä. Niin sanotut paremmat perheet adoptoivat yksinäisten äitien kauniita ja terveitä lapsia itselleen kuka mistäkin syystä.
Noihin aikoihin julkaistiin oppaita, joissa yksinäisille äideille suositeltiin lapsen luovuttamista. Äitiys kuului vain avioliittoon. Tarinan äiti halusi pitää molemmat lapsensa, vaikka elämä oli kovaa. Päätös oli rohkea ja oikea: lapsista kasvoi onnellisia ihmisiä.
Vielä 1970-luvulla Suomessa puhuttiin aviottomista äideistä. Se tarkoitti yhtä kuin huono äiti. Maailma on mennyt eteenpäin, ja asenteet ovat muuttuneet olennaisesti, mutta edelleen yksinhuoltajat ovat "erilaisia äitejä". Heidän kykynsä hoitaa lasta asetetaan kyseenalaiseksi erikoisin perustein.
Tuorein esimerkki ajattelusta löytyy keskustelusta, jota on käyty Helsingin Sanomien yleisönosastolla yksinhuoltajien oikeudesta adoptoida lapsi. Onneksi on olemassa faktaa.
Yksin adoptoineita äitejä haastatellut tutkija Seija Sukula tietää, miten se oikeasti menee. Lapset ovat saaneet rakastavia äitejä, joilla lapsi on arjen ratkaisuissa etusijalla. Nämä naiset tekevät lyhennettyä työpäivää, pitävät kiinteää yhteyttä kouluun ja päiväkotiin. Sitä paitsi haastatellut yksinhuoltajat eivät ole yksin, vaan heidän ympärillään on poikkeuksellisen laaja ystävä- ja sukulaisverkosto. Se siitä uskomuksesta.
Tavoitteena saa olla ydinperhe: on isä, äiti ja kaksi lasta. Usein elämä kuljettaa kuitenkin toisin. Arki on usein kaukana ihanteista. Monissa suomalaisperheissä äiti on käytännössä yksinhuoltaja. Miehillä on toisenlaiset kuviot.
Adoptioprosessi on raskas ja pitkä matka kohti vanhemmuutta. Pahimmillaan neljä vuotta kestävän prosessin aikana perhe tai yksinhuoltaja käy läpi melkoisen prässin, kun hänen motiivinsa ja soveliaisuutensa läpivalaistaan. Sinä aikana voi tapahtua paljon - hyvää tai huonoa.
Muutama esimerkki. Oululaisperhe, jossa oli biologisia lapsia, päätyi adoptioon. Sosiaalityöntekijät tapasivat vanhempia ja lapsia pykälien vaatimusten mukaisesti ja vakuuttuivat. Prosessi lähti liikkeelle, mutta ennen kuin lupa valtakunnalliselta lapseksi ottamisen lautakunnalta tuli, perhe oli jo hajonnut.
Toisessa perheessä päästiin Etiopiaan asti, mutta muutaman vuoden kuluttua vanhemmat lähtivät omille teilleen. Asioita ammattinsa vuoksi seurannut lääkäri on havainnut, että jostain syystä tämä on kovin tavallinen tarina tai ei ainakaan poikkeuksellinen.
Adoptiota ei ole mitään syytä tehdä entistä mutkikkaammaksi siksi, että maailmassa tapahtuu ihmisille asioita, joita ei voi ennakoida. Yksinhuoltajat on asetettava samaan sarjaan kahden vanhemman perheen kanssa myös adoptiossa.
Liki 20 vuoden aikana on Suomeen saapunut kansainvälisen adoption kautta 2 300 lasta, joista yksinhakijoita on ollut kolmisensataa. Viime vuonna 49 yksinhuoltajaa jätti hakemuksen adoptiolapsesta. Väestöliitto on ehdottanut, että adoptiot kaksinkertaistettaisiin Suomessa. Se on hyvä linjaus väestöpoliittisesti, mutta hyvä myös köyhyydessä elävien orpojen kannalta.
Oli yksin- tai kaksinhuoltaja, yksi asia kannattaa pitää mielessä: lähtökohtana on aina saada lapselle koti, ei lasta vanhemmille.