Karila ajeli illansuussa pikkuteitä Oulun eteläpuolella. Miksi täällä oli kaikilla paikoilla eläimellinen nimi? Sääskensuo. Madekoski. Kaakkuri.
Oliko se tapa kunnioittaa luonnon kiertokulkua? Hyttynen, jonka syö kala, jonka syö lintu. Aina oli joku, joka söi pienempänsä.
Oli liian varhaista etsiä majapaikkaa. Jos heillä oli perässään huumelastiaan kaipaava moottoripyöräjengi Compadres, pysähtyminen olisi väärä liike.
Onneksi Elias räpläsi pelejään, ettei tarvinnut puhua. Ei tämän reissun näin pitänyt mennä. Mutta kun se oli lähtenyt menemään näin, Karila halusi katsoa mitä tästä tulisi.
Hänellä oli takakontissa jumalattoman kallista huumetta. Se oli vohkittu vaarallisella tavalla, mutta se oli mahdollisuus. Takakontissa oli tilaisuus muuttaa elämä. Ehkä Karila viimein voisi antaa pojalle muutakin kuin pikkurahat purilaisiin ja elektroniikkaan.
Kokaiini. Iso määrä khatia oli sekin jonkin arvoinen, mutta ne kokapaketit.
Karila ei ollut koskaan myynyt huumeita. Hän inhosi niiden välittäjiä. Vielä jokin aika sitten hän olisi halveksinut ihmistä, jolla oli lasti kokaiinia. Nyt hänellä oli sellainen, ja hän punnitsikin sen arvoa ja jakelumahdollisuuksia.
Karilaa hävetti olla mies, joka jousti melkein kaikesta tärkeästä rahan vuoksi.
Eliaksesta hän ei sellaista halunnut. Pojasta ei pitänyt tulla turhanarkaa, ei se saanut pelätä käyttää tilaisuuksia hyväkseen. Elämässä luovuuden ja laittomuuden rajat olivat usein itse sovellettavissa. Mutta ihan mihin tahansa Eliasta ei pitänyt totuttaa.
Vielä se ei tiennyt, mitä heillä oli auton takaluukussa. Pitikö sen saada tietää?
Tottahan Karila oli sen nähnyt, että nämä asiat kiinnostivat Eliasta. Pahan houkutus oli vahva. Hän oli näyttänyt pojalle huijauksia, jännittävämpiä asioita kuin mikään mitä se oli nähnyt.
Mitä asioita voi jälkikasvulleen opettaa? Altistiko hän Eliaksen vain hankaluuksille, vai oppiko se tässä pitämään puoliaan?
Hän vilkaisi poikaa. Haava sen otsassa oli taas kuivunut umpeen.
Oli hän nähnyt, miten Elias oli häntä katsonut huijausten aikana. Poika oli pitänyt häntä taitavana mutta tunnistanut mielestään asioita, jotka isä voisi tehdä paremminkin. Poika kasvoi nyt nopeasti.
”Ollaanko me vaarassa?” Elias kysyi.
Karila hämmentyi hiljaisuuden rikkoneesta kysymyksestä niin, että melkein löi jarrut päälle.
”No ei tosiaankaan”, hän sanoi ja naurahti.
Hän kaasutti, oli sittenkin aika etsiä yöpaikka.
Vaarassa? Kyllä, hän oli vaarassa, mutta pojan hän aikoi pitää turvassa.
Kommentit