Karila ajoi nelisen kilometriä ollakseen varma, ettei pyhäntäläiseltä baarilta päästy hänen peräänsä.
Hän pysähtyi tienhaaraan. Siitä meni hiekkatie jollekin mökille. Tähän aikaan päivästä ei näin harvaanasutulla seudulla ollut kulkijoita.
Hän nousi autosta, avasi takaoven ja kurottautui tutkimaan moottoripyöräjengiläisiltä viemäänsä saalista.
Kun ison laukun vetoketju aukesi, esiin tulvahti mieto tuoksu. Kuin sademetsä, tai leikattu, maatuva ruoho. Karila tiesi sisällön jo ennen kuin näki vihertävät, pienet pussit. Khatia.
Jengi salakuljetti huumetta. Khatia käyttivät etenkin jotkin ulkomaalaisten piirit, mutta se oli alkanut kelvata muillekin.
Hän oli törmännyt khatiin aiemminkin, nähnyt kuinka sitä oli Savonlinnassa myyty kauppakeskuksen takana kannabiksen kanssa. Keskuksen etupuolelta kunnon kaupunkilaiset hakivat juustonsa ja viininsä ja tarjouspihvinsä, takaa retkut ostivat mitä päihteitä milloinkin oli tarjolla. Nykyään maan näissä osto- ja myyntipisteissä liikkui yhä useammin lääkkeitä ja joskus eksoottisempia aineita.
Jos Elias olisi käyttänyt sellaisia, hän olisi pannut pojan sellaiseen kuriin ettei mitään rajaa. Mutta nyt hänellä oli takapenkki täynnä jossakin kaukana kasvatettua, huolella paketoitua, pureskeltavaa päihdettä.
Nopea vilkaisu toiseen laukkuun. Sisältö näytti ja tuoksahti samalta.
Khat ei ollut erityisen kallista, mutta tämä vaikutti vahvalta, laukkujen arvon täytyi katukaupassa olla ainakin muutama tonni. Ehkä enemmän, riippuen siitä miten aineen myi.
Puhelin soi. Elias.
”Missä sä oot?” Karila sanoi heti.
Hän tiesi, että pojalta oli luvassa ankaraa, mielenosoituksellista käytöstä, rangaistuksena siitä että isä oli heittänyt poikansa hankaluuksiin.
Karila siirsi laukut näkyvistä takakonttiin ja poimi Eliaksen kyytiin Pyhännän seudulta.
Ensin ei puhuttu. Poika halusi vaikenemalla näyttää, ettei hyväksynyt tilannetta.
”Mitä siel autossa oli?” Elias kysyi lopulta.
”Jotai…” Karila väisti. ”Jotain jengiläisten asioita.”
”Niinku aseita?” Elias kysyi ällistyneenä.
”Eiku asioita.”
Karila ei aikonut pyytää pojalta anteeksi.
”Otitko sä niiltä jotakin?” Elias tivasi.
”Otin”, Karila sanoi. ”Älä huolehi siitä. Mitä sä haluat syödä?”
Hiljaisuus.
Tie vei kohti Kajaania. Autossa leijui moottorin humina. Karila mietti takakontin laukkujen kuumottavaa sisältöä ja vieressään murjottavaa poikaa, joka saattoi olla perinyt itsepäisyytensä häneltä. Ehkä se oli parempia asioita, joita hänellä oli pojalle antaa.
Kommentit