Hae sivustolta
- Täsmähaku
Hautajaiset ovat jokaiselle tuttu tilaisuus, joka osuus kaikkien kohdalle joskus. Minun kohdalle hautajaisia on tullut nyt kahden kuukauden aikana kolmesti. Sain puhelin soiton ja taas olis hautajaiset. Onneksi oli lakkiaisjuhliakin välillä. Hautajaisiin ja muistotilaisuuteen liittyy paljon perinteitä. Minusta on hyvä ettei surevia jätetä kokonaan yksin, vaikka haluaisikin. En tarkoita että pitäisi olla jatkuvasti läsnä vaan että tukiverkko on olemassa ja käytettävissä ilman että pitäisi tuntea itsensä vaivautuneeksi pyytämään apua tai liian heikoksi selvitäkseen omin voimin. Joskus suruun vaipuu niin syvälle ettei omin neuvoin pääse ylos, on hyvä että on ainakin yksi 'valvova silmä' joka näkee hädän ja on valmis vetämään takaisin pinnalle. Surullisinta näissä on se, että lähes kaikki ovat olleet nuoria ja yksi pikkuvauva.
Toisille on tärkeää surra yhdessä, joku taas haluaa surra yksin.
Kun joku läheinen ihminen on kuollut, tarkkailemme ja kertailemme usein vainajan viimeisiä vaiheita miettien onko siinä ollut kätkettynä jotakin sellaista, mikä ennakoi tulevaa. Onko kuolema ilmoittanut itsestään. Onko vainaja tullut eläessään lausuneeksi jotakin, johon on sisältynyt kuoleman sanat. Ajattelemme usein olevan niin, että henkilö saattaa tietämättäänkin valmistautua kuolemaan. Ruumis ilmeisesti tietää sen, mikä ajatukseen ei ole vielä tullut.
Näyttää myös olevan poikeuksetta sellainen suunta, että sukulaisia näkee kasvokkain enää hautajaisissa.
On asioita, joissa ihminen ei ole aktiivinen. Elämän ääripäät ovat sellaisia. Ihminen synnytetään maailmaan ja kuolemassa meidät tullaan hakemaan.
Vilillä tosin saattaa joutua käymään kuntoutuksessa.
Intiön hautausmaalla on otettu vanhoja hautoja uudelleen käyttöön? Miksi eikö hautapaikka ole ikuinen?
Pitää ymmärtää ettei kaikki lapsensa menttäneet ole samalla tuulella joka päivä.
Itse menetin lapseni , enkä siitä voi ketään syyttää, en siis ketään.
Kuitenkin olen minäkin enemmän kuin kerran, vihannut ja purannut pahaa oloani haukkumalla vaikka kenet pystyyn, sekä kirjoittanut jopa tänne pahaa oloani pois..
Ehkä se että joku kuuntelee (eli täällä lukee) jollakin tavalla kuitenkin auttaa, jollei muuta saa ainakin hetken purkaa itseään, ja sekin on tapa surra.
Lapsen kuolemaa ei kukaan voi kuvitella mitä se on, harva tulee sitä miettineeksi äitinä tai isänä, ja kun se jonkun kohdalle kuitenkin sattuu, sitä vaan on niin vaikea käsittää ja hyväksyä, koska atavallaan me ollaan tahtomattammekkin ohjemoinneet itsemme siihen, että me aikuiset täältä poistumme ensin , eikä toisiinpäin.
No mihis ajattelit kaikki kuolleet haudata ? Miksi hautapaikan pitäisi olla ikuinen ? Jos kukaan ei koskaan käy haudalla ja vainajan omaisetkin ovat jo kuolleet, niin ketä varten sitä hautaa säilytellään ? Hautapaikka ostetaan 50-vuodeksi sitten ostetaan lisää, jos ketään enää kiinnostaa.
nykyaikaissa hautajaisissa ruumis on etäännytetty kotipiiristä. Kuoleminen tapahtuu sairaaloissa ja ruumiin käsittely on lääkärien ja hautausurakoitsijoiden hoidettavana. Myös muistotilaisuudet ovat useasti kodin ulkopuolella.aman ilmiön toinen puoli on, että kuolema on muuttanut kotoa sairaaloihin. Suomessa tämä muutos tapahtui vasta 1960-1970 -luvuilla, vaikka monissa länsimaissa sama muutos tapahtui jo aikaisemmin 1900-luvun alkupuolella.
Kemppainen pohti, että tämä muutos on osittain elämäntavan muutoksen seuraus, mutta toisin kuin usein ajatellaan, sitä ei tarvitse ajatella välttämättä ei-toivottuna seurauksena. Vaikkakin kuolema on sijoitettu muualle kuin jonkin lähiyhteisöön, ei ihmissuhteiden tai muistojen merkitys ole vähentynyt. Lähiyhteisöjen sijasta ovat korostuneet henkilökohtaiset verkostot ja kuolemisen kohtaamista sijoitetaan ruumiin sijasta esim. kuolinilmoituksiin, nettimuistomerkkeihin, yhteisiin paikkoihin, muistoesineisiin ja kokemuksiin.
Onko syytä laittaa elämänarvoja uusiksi? Oletko historiasi kanssa sovinnossa. Meillä on taipumus kai ajatella niin, että meidän pitää tehdä elämässä jotakin sellaista, millä oikeutamme oman olemassaolomme. Että olemme hyödyksi emmekä vie vain tilaa muilta. Näinhän ei oikeastaan pitäisi ajatella, mutta niin me taidamme usein asioita järjestykseen laittaa.
Asian vierestä. Muistaakseni jotku olivat kauhussaan, kun Lapsille näytettiin ruumis. Mummulassa ollessa maalaishautajaisissa avoin arkku oli pihalla ja siinä omaiset hyvästeli. Naapurin ukko eli yli 90v ja sanovat että se ei oo leikannu varpaankynsiä. Kynnet oli käyristyneet. Ukko kuoli ja me sekkujen kansa käytiin riihessä varkain kattomassa ukon varpaan kynsiä. Käyrät oli. Keltaset jalat. Ukko makasi ruumislaualla. Eipä oo ukko uniin tullu. Kuolema oli siihen aikaan luonnollisempi asia.
Minäkin olin lapsena hautajaisissa, joissa oli vainajan arkku auki. Vieläkin, 55 vuotta myöhemmin, muistan keltaiset kasvot ja parransängen. Mutta ei se ollut paha kokemus. Muistan myös, että hautajaisissa syötiin luumusoppaa, jossa oli kermavaahtoa päällä. Se oli uutta.
